12-vuotiaana [Jussi Waltameri] piirsi länkkärisarjakuvan nimeltä Villi peto. Veli luki sarjakuvan ja teki vastineeksi sanomalehden, jossa oli vain kulttuurisivu. Sivulle hän kirjoitti sarjakuvaa lyttäävän arvion.

Omaperäinen veto veljeltä. Laskelmani mukaan tuo tapahtui noin vuonna 1973. Siihen aikaan oli minun tietojeni mukaan kyllä peräti harvinaista, että sanomalehtien kulttuuripalstatilaa olisi hukattu sarjakuville. Arjen näkökulmasta sarjakuvat (ehkä muutamia hyvin harvinaisia poikkeuksia lukuun ottamatta) laskettiin nimittäin kevyeksi viihteeksi, joka ei kuulunut varsinaiseen »kulttuuriin». Nykyäänhän huomattavaa osaa sarjakuvista käsitellään suorastaan korkeakulttuurina ja kuvalautojen meemuiluillakin taitaa olla paremmat mahdollisuudet saada kulttuuritoimittajain huomiota kuin Tex Willerillä niin sanottuun vanhaan hyvään aikaan oli.

Mahtoiko kyseessä olla taiteilijan iso- vai pikkuveli?

❧

Lukekaapa tästä aikanne kuluksi »Seitsemännen vieraan» ylen kehuva arvostelu. Luin sarjakuvakirjan muistaakseni tämän vuoden alkupuolella tai ehkä jo viime vuonna. Se oli varsin hyvä teos, ja arvostelun kehut pitävät enimmäkseen paikkansa, vaikka mielestäni sekaan olisi sopinut myös pari rakentavan kielteistä huomiota.

LISÄYS: Tässä toisenkin kirjoittajan kehut. Lisään linkin, jotta pääsette kiinni myös »Seitsemännen vieraan» visuaaliseen puoleen.

Tfffh... Pitäisikö näillekin harkita omaa moottoripolkupyörälankaa?

Paraikaa kuuntelen raitaa paneutuen. Oletko varma, että haluat yksityiskohtiin meneviä huomioita henkilöltä, jonka oma musiikintekotaito rajoittuu lähinnä Fruityloopsin alkeisiin?

Jk. Onpas turri avatar!

Yuiyuimoe: Mami Tomoe ja Kyōko Sakura välipalalla. Satunnainen löytö.

---

La 14.4. 2018: Lacus Clyne ja Meer Campbell teeveesarjasta »Gundam Seed». Satunnainen löytö.

Yli satavuotiaan noidan kohdalla terveysriskit eivät kuitenkaan ole merkittäviä.

Huh huh. Täällä on tehty suomitöhöhistoriaa. Erityisesti Larren arvostelu ansaitsisi päästä myös blogin puolelle, ja jos minulta kysytään, niin mainiosti myös johonkin pelialan painettuun, kaupalliseen julkaisuun. Veen katsaus taas olisi kiinnostavaa kääntää ulkomaankielille, koska moni vanha Tōhō-fani saattaisi mielellään lukea, mitä yleisluontoisia näkemyksiä vuosien takaa tutulla suurmiehellä on lausuttavinaan.

Saapa nähdä, milloin minulla on tarpeeksi puhtia ja aatteen paloa. Tänään tyydyn pitämään pienen historiallisen luennon.

Ja arvosanoihin liittyen, jos ihan suoraan sanon, ne vaikuttavat vähän hatusta vedetyiltä, koska yksikään Windows-peli ei mene alle 8:n, lukuunottamatta mielestäni epäoikeutettua MoF:n arvosanaa. En tiedä menetkö kouluarvosana-periaatteella jossa 7 ja alaspäin on "huono" arvosana, mutta kyllä niitä pelejä saa tiukemminkin arvostella.

Lieneekö meikäläisten kouluarvosanojen historia täällä kaikille tuttu? Minä olen saanut siitä kuulla pari jännää seikkaa niiltä sukupolvilta, jotka ovat vielä käyneet kansakoulua ja mahdollisesti oppikoulua.

Jos puolestaan keskitytään aloittelijan kannalta siihen tärkeimpään eli pääpelitilaan niin IN on aloittelijaystävällisempi koska Eirin ja Kaguya viimeisinä vastuksina ovat mielestäni paljon helpompia kuin pelisarjan muiden osien loppubossit; IN on myös helpompi kuin – –

Mahtava luettelo. Sen pätevyydestä en pysty sanomaan mitään, mutta vastaavanlaisia laajoja ja kuitenkin tiiviitä pelienvälisiä vertailuja kannattaisi muittenkin koota. Eihän tuo edes ole paljon työläämpää kuin kaikkien Tōhō-hahmojen vertaaminen toisiinsa.

Olen kuitenkin itse vakaasti sitä mieltä, että kaikki paitsi negatiivinen arvostelu on turhaa, koska vain se auttaa kehittymään.

Minä en ole samaa mieltä, ainakaan ahtaasti tulkiten.

»Ihana!» ja »Tosi hyvä!» ovat minunkin mielestäni lähes turhia arvosteluja. Kovin kokemattomalle tekijälle ne voivat antaa lisää itseluottamusta ja tekemisen intoa, mutta siihen se sitten jääkin. Itse en niistä saa enempää kuin lauseesta »Jaksoin lukea loppuun – kiitos.»

Sen sijaan myönteiseen painottavissa arvosteluissa voi kertoa, millaisia ajatuksia ja tunteita työ on herättänyt; pyytää lisää tiettyjä työn osa-alueita, joista on pitänyt; ja kehottaa panostamaan lisää sellaisiin osa-alueisiin, joista tulee hyvä mieli jo nyt.

Itse en näitä arvostelutyyppejä pidä kielteisinä, mutta ne kyllä ohjaavat tai yllyttävät tekijää saavuttamaan enemmän ja paremmin. Erityisesti niitä kannattaa suosia pyrkiessään rohkaisemaan sivutoimista harrastelijaa, jolle kertakaikkinen luopuminen koko hommasta, siirtyminen tuottajasta takaisin kuluttajaksi ja ajan säästäminen johonkin muuhun käyttöön on vakavasti otettava vaihtoehto.

Mitä kokeneempi tekijä on kysymyksessä, sitä enemmän hyötyä on suoranaisesta kielteisestä arvostelusta. Silti on muistettava, että joillakuilla todella hyvilläkin taiteilijoilla on valitettavan herkkä hipiä. Esimerkiksi suosikkirunoilijani P. Mustapää ahdistui vuonna 1927 saamistaan osittain (!!) kielteisistä arvosteluista niin, että keskittyi vuosikausiksi muihin asioihin ja julkaisi seuraavan runokokoelmansa vasta vuonna 1945 (sodallakin lienee ollut osuutta asiaan).

Mielestäni hyvä arvostelija myös pyrkii pitämään erillään sen, minkälaista sisältöä hän työltä kaipaisi (eli puhtaammin makuasiat), ja sen, minkälaisia teknisiä puutteita hän työn toteutuksessa havaitsee (eli laadun arvioinnin). Molempiin on sinänsä hyvä ottaa kantaa! Tähän erotteluun eivät kyllä monet ammattilaisetkaan pysty tai halua pystyä. Heillä on liian vahvoja näkemyksiä siitä, mitkä muodot ja sisällöt ovat »vanhentuneita», »sopimattomia» tai muuten aatteellisesti vääriä.

Sinänsä on huvittavaa keskustella aiheesta kahdella tasolla yhtä aikaa – puhummehan juuri nyt arvostelujen arvostelemisesta, vaikka näkemykseni koskeekin arvostelemista yleensä.