Gensokyo > Omat teokset
Gensōkyōn tarinoita
Hieda no Mukyuu:
Monet kiitokset palautteesta teille kaikille.
--- Lainaus käyttäjältä: Korven_soturi - Tammikuu 23, 2012, 15:07:20 ---Luulin aluks et tää on käännös jostain Touhou- novellista tai vastaavasta[.]
--- Lainaus päättyy ---
Ihan itse kotona kirjoitin. Innoituksen lähteitä voisi tietysti kiittäen luetella ZUNista alkaen, ja olipa minulla foorumin ulkopuolellakin onneksi juttukaveri, jonka kanssa käydyn keskustelun ansiosta panin tietyn lauseen Flandren huulille. Tarina rakentui siihen ympärille sitten.
Nallekarhun mukanaolosta kiitokset erityisesti tälle musiikkivideolle (1.01 - 1.06). Ja varmaan myös tälle Verynezumin teokselle, jota ilman muuta ehdottaisin Tōhō-klassikoksi, jos aihe jonakin päivänä keskustelua herättäisi.
Skwrl, en malttanut vielä mennä nukkumaan, kun minua vaivasi Gensōkyōn perustamisvuosi, josta oli puhetta. Laiskana aloitin Google-haulla ja löysin Forest of Magic & Flower Fields -laudalta hauskan tekstinpätkän:
--- Lainaus käyttäjältä: Anonyymi ---According to various wikis, Gensokyo was established in 1885 and the current method for producing aluminum was discovered in 1886, though it's possible the kappa have independently discovered it.
--- Lainaus päättyy ---
Kensokyrön historiaa tällekin foorumille. NAO.
Hieda no Mukyuu:
Toivottavasti ehdin jatkaa seuraavaa tarinantynkää joskus, sillä ei se missään tapauksessa ole vielä valmis. pelkään vain, että jos en tupsauta sitä saman tien ulos, niin hautautuu mokoma »pöytälaatikkoon».
Hämähäkin ämpäristä, vaihe 1: Puhuvia päitä ja valvovia virvatulia
Hieda no Mukyū, 29.4.2012
Elipä aikoinaan – tengujen mittapuulla siitä ei ole kauankaan, mutta kukapa muistaisi, paljonko ihmisten vuosia tämän tarinan alusta on jo vierinyt – muutamassa Gensōkyōn vehreässä laaksossa, varjoisien metsien kätköissä ja niittyjen metsiköissä, joukko tsurube-otosheja.
Nämä yōkait olivat sulautuneet yhteen kahdesta heimosta, jotka olivat paenneet Gensōkyōhon Japanin maaseudun käydessä yhä vihamielisemmäksi Meiji-kauden loppupuolella. Toisen heimon jäsenet olivat arkiselta ulkomuodoltaan verisen irti revityn ihmispään kaltaisia ja ottivat neliraajaisen muodon vain sitä erityisesti tarvitessaan. He viihtyivät mainiosti puitten lehvästöissä ja olivat tottuneet syömään eläimiä ja lintuja. Moni näistä tsurube-otosheista ei enää kunnolla muistanutkaan, miltä ihmisliha maistui, sillä vuosisatojen ajan he olivat asuttaneet syrjäistä metsäseutua, jonka puut oli sitten lopulta kaadettu teollisuuden tarpeisiin. Pienemmän heimon jäsenet puolestaan elivät ihmishahmoisina, usein lapsen tai vasta kypsyvän nuoren naisen kokoisina. He olivat kotoisin ihmiskylien laidoilta ja peltomaitten välisistä metsiköistä ja olivat vanhaan hyvään aikaan loihtineet ihmisiltä pihistämiään vesisankoja kuolettaviksi ansoiksi. Pienen heimon väki kitui hitaasti haipuen vailla ihmislihaa, sekoittui vähitellen suurempaan heimoon omaksuen sen tapoja ja olemusta. Todella harvoin sattui, että tähän rauhaisaan laaksoon harhautui joku huono-onninen ihminen ties millä asioilla, eikä niistä kulkijoista monikaan kotiinsa palannut.
Pienen heimon pikkuruisin tsurube-otoshi oli kiltti vihreähiuksinen Kisume, joka ujosteli kaikkia vähänkin vieraita ja vaelteli mieluusti öiseen aikaan yksinänsä läheisillä suomailla. Toiset sanoivat, että hän oli harvinaisen puhdasverinen, ja toiset, pahantahtoisemmat, kuiskivat, että hän oli yksinkertaisesti lahjaton ja laiska. Hän oli nimittäin erityisen huono muuttamaan muotoaan, eikä laisinkaan kyennyt ottamaan verisen pään hahmoa. Kerran hän oli oikein kovasti yrittänyt häivyttää edes jalkansa kokonaan, ja siinä oli käynyt hullusti. Kisume verhoutui rääsyiseen kaapuun, joka oli joskus ollut valkoinen, mutta aina hänen säärensä tahtoivat näkyä vaatten alta. Hän itse ei onnettomuuden jälkeen milloinkaan katsonut jalkoihinsa.
Varsinkin nälkäisinä ollessaan isommat ja vahvemmat tsurube-otoshit pilkkasivat Kisumen ulkomuotoa ja tapoja säälimättä, ja niin hän maleksi öisin aina vain kauemmas luoteisille suomaille. Välillä hän ei palannut päiväsaikaankaan kotimetsikköönsä, vaan uinui sykkyrässä jollakin pikku saarekkeella pensasryteikön katveessa. Jalkansa hän peitteli kostealla, vilpoisella turpeella. Jos pimeys ehti laskeutua, ennen kuin Kisume heräsi, kerääntyivät vähäiset rämeenhenget kalpeina virvaliekkeinä piiriksi hänen ympärilleen.
Kisumen vaellukset kävivät yhä pitemmiksi, niin että häntä ei osattu kaivatakaan, kun hän viimein katosi kokonaan. Tai mistäpä sen tietää, voihan olla, että häntä paljon myöhemmin lähdettiin etsimään, mutta turhaan. Tengut eivät ole tavanneet montakaan tuon seudun tsurube-otoshia, ja paljon heidän tarinastansa on hämärän peitossa.
Sattui nimittäin kerran niin, että Kisume oli uuvuttanut itsensä pahanpäiväisesti ja löytänyt itselleen sopivan leposijan vasta puolenpäivän jälkeen. Hän uinui sikeää unta hyvin pitkään ja alkoi lopulta heräillä keskellä syvintä, tähtikirkkainta yötä. Vähenevä kuunsirppi ei ollut vielä noussut, niin että Linnunradan vyö hehkui taivaalla täydessä loistossaan. Silloin Kisume tajusi aarnivalkeat ensi kertaa.
Toki hän oli vuosien mittaan useasti nähnyt virvatulen tai muutamankin etäältä, mutta tämä oli aivan toista. Valkeat lepattivat tasaisena kehänä hänen ympärillään, osoittaen kunnioitusta ja varjellen hänen untansa.
Rämeenhengillä ei ollut ihmisen tajuttavaa kieltä, eikä niitten ajatuksenjuoksu totta puhuen ollut järin kiehtovaa, mutta värinöin, huojahduksin ja vielä joillakin meille käsittämättömillä tavoilla ne pystyivät välittämään Kisumelle hailakoita ajatuksia ja tuntemuksia. Eipä aikaakaan, kun pieni tsurube-otoshi tanssi suolla yhdessä virvatulten kanssa.
Olisi kenties liioittelua kutsua ystävyydeksi sitä sidettä, joka syntyi Kisumen ja rämeenhenkien välille; ennemminkin se muistutti ihmisen ja eläimen välistä kiintymystä niissä tapauksissa, joissa eläin ei koskaan täysin kesyynny ja jää perimmiltään arvoitukseksi. Mutta Kisumelle tämä uusi toveruus merkitsi paljon, ja sanotaan, että jotkut rämeenhenget seurasivat hänen mukanaan sinäkin päivänä, jona hän jätti suomaat taaksensa. Toiset kylläkin väittävät, ettei aarnivalkea voi elää muualla kuin suolla ja että Kisumen omat »virvatulet» itse asiassa ovat taidokkaimpia jäljitelmiä, mitä Gensōkyōssa on milloinkaan nähty – sellaisen olennon luomia, joka on oppinut tuntemaan suon valkeat rakkaudesta eikä velhojen tapaan mielenkiinnosta taikka hyötyä tavoitellen.
Skwrl:
Kaunista.
Toivottavasti jatkat tätä, sillä tahdon nähdä mihin suuntaan se etenee!
En muista nähneeni, että missään olisi sen tarkemmin mietitty Kisumen taustoja. On todella hienoa että joku sen tekee, sillä olisi sääli, jos fanikunnan keskuudessa vähemmän suositut hahmot jäisivät ihan kokonaan ilman huomiota.
(...pitäisiköhän minunkin ottaa itseäni joku päivä niskasta kiinni ja istua kirjoittamaan eräs Mystiaan liittyvä tarinantynkä, joka on lojunut jossain pääkoppani nurkissa jo vaikka kuinka kauan..?)
Hieda no Mukyuu:
Aika on juhlan ja aika on arjen (Patchouli-sarjan ensimmäinen osa)
Hieda no Mukyū, 11.11.2012. Useita pieniä tyylillisiä korjauksia 19.11.2014.
Tämän tarinan alkuperäinen englanninkielinen versio alkoi syntyä elokuussa 2009 ja valmistui 29.9.2009. Kirjoitin tekstin silloin paitsi omaksi ilokseni myös parin ulkomaalaisen verkkotuttavani luettavaksi, ja sen tähden ajattelin sen suoraan vieraalla kielellä miten parhaiten taisin. Nykyinen versio on suurelta osin vapaa käännös, mutta monet yksityiskohdat on kirjoitettu kokonaan uudelleen.
Tarina perustuu ZUNin luomiin hahmoihin, Karasu Shiroin fanikuvitukseen (ks. Danbooru) sekä Angel199x:n vanhaan diaesitykseen "20 Good Reasons" (nykyään taas saatavilla Youtubessa, tekijä on vain vaihtanut nimimerkkiä; musiikkiraitana Thirsty Merc -yhtyeen kappale "20 Good Reasons"). Lisäksi tärkeitä vaikutteita antoivat tämä Trin fanikuvitus ja Alicemaiwaifun siihen kirjoittama kommentti, kuuluisa M-1-video "PatchuMirin" sekä Ryûchanin yuri-aiheiset fanifiktiotarinat.
*********
"Mut Patchouli-neiti, jos nyt kum-min-ki-in?!"
"Iltani sattuu olemaan kiireinen. Kiitoksia vain ehdotuksesta."
Tuntuihan se uskomattomalta. Vahtityttö on kerrankin onnistunut saamaan kaksi peräkkäistä vapaapäivää, ja mitä hän ensi töikseen tekee? Tulee kirjastoon häiritsemään minua! Eikä juttu edes liity kirjoihin mitenkään. Juuri tuommoiset ovat aina mukamas niin innoissaan siitä, miten hienoa ja terveellistä on viettää aikaa ulkona auringonpaisteessa (tai kuutamen kajossa, makunsa kullakin). Pysyisivät siellä ja antaisivat minun keskittyä asioihin.
Ei silti, missään nimessä en vihaa Hong Meilingiä. Hymy on valloittava ja mieli vilpitön. Jos joku luottamuksen arvoinen henkilö minulta tiedustaisi, niin kaipa myöntäisin, että silloin kauan sitten ihastuin Meilingiin ensi näkemältä. Mutta ei kyllä varmaan tiedusta.
Ensimmäiset kolme vuosikymmentä Meilingin seuraa riittivät mainiosti paljastamaan sen seikan, ettei tällä suloisella kiinattarella ollut niin mitään yhteistä minun kanssani. Hänen elämänsä pyörii kovasti toisiaan muistuttavien arkisten puuhien kuten tunkeilijoitten torjumisen ympärillä, siitä nyt puhumattakaan, miten yksitoikkoista ja itseään toistavaa on taistelutaitojen harjoitteleminen, jota Punaisen paholaisen kartanon porttivahdin tehtävien menestyksellinen hoitaminen edellyttää. Voikohan puhua menestyksellisestä? Äkkiseltään laskien keskimäärin kerran neljässätoista vuodessa olen joutunut käyttämään omia taikavoimiani Remin mittaamattoman arvokkaan kokoelman varjelemiseksi.
Siinä Meilingiä mittaillessani kysyin itseltäni, mikä ihme mahtaa pitää hänet niin hyväntuulisena. Minun elämäni on sentään täynnä kiehtovia löytöretkiä tiedon valtakuntaan, oivaltamisen iloa ja yhä uusien ovien avaamista salattuihin maailmoihin. Ei minun silti usein nähdä hymyilevän. Eikö moiset tunteenpurkaukset tule säästää arvoisiinsa hetkiin?
Jäin katselemaan Meilingiä epäröiden. Toden totta, niin kauan sitten kuin olinkin hänestä vieraantunut, yhä vain hänen hymyssään oli jotakin käsittämätöntä, tenhoisaa voimaa.
"Kuulkaa nyt, Patchouli-neiti! On teidänkin lupa pitää hauskaa edes joskus. Ei kukaan täällä oo yhtä ahkera ja tunnollinen kun te."
"Sen pahempi muille ja koko maailmalle. Oikein käytettynä taikuus tarjoaa ratkaisun entropian ongelmaan.1 Jos edes vähän yli puolet Gensōkyōn asujaimista ymmärtäisi ja piittaisi..."
"Mutta kun –"
"Mitä Meiling-neiti oikeastaan on täältä hakemassa? Kiitän huolenpidosta, mutta alkaa epäilyttää, että tässä on jotakin takana."
Se vain pääsi äkkiä lipsahtamaan. Hetikohta tajusin, että äänensävyni, niin värittömänä kuin olinkin sen tahtonut pitää, oli saattanut loukata Meiling-raukkaa.
Suureksi hämmästyksekseni hän ei vaikuttanutkaan pahastuneelta vaan korviaan myöten punastuneelta.
Pidin katseeni häneen kohdistettuna. Menin vieläpä niin pitkälle että asetin silkkisen kirjanmerkin edessäni olevan paksun niteen lehtien väliin ja suljin kirjan.
"Niin tota Patchouli-neiti kun... Mulle ei yhtään usein tuu tilaisuuksia lähteä juhliin yhdessä Sakuya-neidin kanssa..."
"Ee, ai jaa?"
Olin tirskahtaa. Ei tässä ollutkaan minusta kyse, vaan meidän pikku Meilingin onnettomasta rakkaudesta. Aina parempi. Toisaalta uteliaisuuteni hiukan heräsi.
"...Mut joka kerta kun minä olen Sakuya-neidin kanssa kahdestaan niin se suuttuu mulle jostain. Niin minä sit mietin, että jos meitä olis enemmän lähdössä niin... Tunnelma saattais olla vähän rauhallisempi..."
"Niin."
"Ja minä sit tuumin että, jos vaikka Patchouli-neiti tahtois pitää ihan pikkuisen vapaata ja tulla meidän seuraksi ja ottaa välillä hiukan rennommin ja semmoista..."
"Tiedä häntä... Minulla on paraikaa melkoisen tärkeitä tutkimuksia kesken."
"Eiks Teillä aina?"
"Hmh. No minä lupaan miettiä tätä asiaa."
Miltei sanoin ymmärtäväni, miten vaikeaa hänellä oli, mutta sain sentään pidettyä kieleni kurissa. Mitenkähän jos lähtisin niihin juhliin yhtä matkaa heidän kanssaan ja palaisin sitten aikaisin kotiin... Sormeni avasivat kirjan uudelleen.
"Niin juu, aattelin että Patchouli-neiti ehkä ilahtuu siitä varmasta tiedosta että neiti Marisa Kirisame on kanssa tulossa sinne juhliin."
"Mitähhh?!"
*****
En ollut ollenkaan aavistanut, että syys olisi pitkällä. Ulkona hämärsi jo, kun lähdimme Punaisen paholaisen kartanosta, ja metsätien ylle kaartuvien puitten siimes heikensi näkyvyyttä entisestään. Oksat olivat vielä lehtiä täydet, vaikka niitä oli jo ennättänyt vähän varistakin tietä pehmentämään. Enkös minä juuri kesäkuun alussa ollut käväissyt ulkona, kartanon puutarhassa nimittäin? Tuntui edellisviikolta. Voi miksi minun töitteni piti edetä niin tuskaisan hitaasti? Mitä kaikkea olinkaan suunnitellut ensilumeen mennessä lukevani ja kirjoittavani...
Neiti Marisa Kirisame. Taikametsän turhamainen pikku keikari. Ihmislikka, joka tahtoi tulla meidän kaltaiseksemme. Inha voro, joka – silkaksi huvikseen kai – näpisteli enemmän kuin tarvitsi. Ja... minun... koko elämäni ainut todellinen rakkaus.
Iltapäiväni oli kulunut levottomana, ajatukset ties missä harhaillen. Voi Meilingin pöhköläistä, omin päin en olisi taatusti tullut ajatelleeksikaan, että minä voisin lähteä ulos Marisan perään. Voi minua pöhköä itseäni, kun en saattanut vastustaa kiusausta. Voi kertakaikkisen pöhköä maailmaa, joka salli nämä järjettömät tunteet neiti Röyhelöhattua kohtaan. Hieman toisenkaltaisessa kaikkeudessa koko sotku voisi olla yksinkertaisesti fysiikan ja taikuuden lakien vastainen. Siinä säästyisi kaikilta osapuolilta paljon aikaa ja vaivaa.
Tallustin uuvuksissa eteenpäin, katse tiukasti kuoppaisen tien pinnassa kiinni, etten kompuroisi pimenevässä illassa. Itse olin ehdottanut jotakin arkisempaa matkustustapaa kuten lentämistä tai kaukosiirtoloitsua, mutta Meiling oli ehdottomasti halunnut meidän kulkevan jalan. "Tekee hyvää Teille, Patchouli-neiti, eikä se sitä paitsi mikään pitkä reissu oo!" No niinpä niin. Olimme vasta puolessa matkassa, ja minä olin jo hengästynyt ja kumminkin jäin vähä vähältä jälkeen Hong Meilingistä ja Sakuya Izayoista. Hengenahdistuksesta ei onneksi sentään tuntunut merkkiäkään.
"AIJAIIIIIH!"
"Mi-mikä ihme nyt?!" hengähdin pelästyneenä ja otin vaistomaisesti muutaman juoksuaskelen, ennen kuin tajusin, kuinka lopen rasittunut jo olin.
"Oma syynsä, mäntti mikä mäntti", totesi Sakuya.
Meiling makasi tiellä pitkin pituuttaan ja nyyhkytti. Yksi veitsenkahva törrötti hänen kyljestään ja toinen hänen reidestään. Koska olin jo äsken mietteissäni päästänyt tunteita vellomaan, sai näky kyynelet puristumaan silmiini. Kävi niin sääliksi Meiling-raukkaa. Hän oli pälpättänyt ja nauranut ja miltei hyppinyt ilosta siitä asti, kun olimme lähteneet kotoa. Minun olisi pitänyt pysytellä lähempänä tarkkaillen Sakuyan oikkuja ja rauhoitella häntä tarpeen vaatiessa. En jaksanut edes kysyä, mikä riidan aiheena mahtoi tällä kertaa olla.
"Itse olet mäntti", sanoin värittömimmällä äänelläni, hyvin vaimeasti, "me olemme menossa juhliin, ellet satu muistamaan. Tämä sotku on sopimatonta."
En halunnut katsoa Sakuyaa silmiin.
"Entäs sitten?" kysyi hän nenä pystyssä. "Kiina on taistelija ammatiltaan. Ellei hän pysty paria heittoasetta torjumaan, niin sitten hänen sietää hallita sen verran parannusloitsuja, että saa koottua itsensä tuosta."
"En minä sitä epäile. Sen sijaan minunkin noituudelleni on aikamoinen koitos paikata nuo vaatteet ja puhdistaa ne verestä niin hyvin, että kehtaamme mennä sisään."
*****
Olin lopulta muistanut aika mainiot loitsut. Vain aivan likeltä tarkastellen saattoi juuri ja juuri huomata, että Meilingin asulle oli sattunut jotakin. Kieltämättä hän myös osasi osoittaa kiitollisuutta. Hän tunsi paikan palveluskuntaa ja oli saanut puhuttua istumajärjestystä viime hetkellä uusiksi, niin että nyt istuin lähestulkoon vastapäätä Marisa Kirisamea. En suoraan, mutta kumminkin.
Tunnit kiisivät ohitse aivan huomaamatta. Prismriverit oli pestattu pelimanneiksi, moni muu oli valmistanut iltaa varten pikku ohjelmanumeroita, ja tarjoomukset – no, minun ruokahalussani ei ole koskaan ollut kehumista; jos sanon jotakin herkulliseksi, niin kyllä se aivan varmasti on sitä.
Heittelin Marisan suuntaan kaipaavia katseita. Minusta tuntui, että jotain hän huomasikin, vaikka suurimman osan hänen huomiostaan sai hänen ihmistoverinsa, pyhäkköneito Reimu Hakurei. En ollut koskaan tajunnut, miten valtavasti Marisalla oli tuttuja. Ehtimiseen joku ohi kulkiessaan pysähtyi vaihtamaan hänen kanssaan sanan tai pari ja yleensä myös hymyn. Toiset taas tulivat varta vasten huomauttamaan, että Marisan olisi viisasta hyvin pian palauttaa se taikka tuo lainassa oleva esine – "tai muuten". "No totta kai", vastasi Marisa, "heti ku se vaan suinkin löytyy!" Kylmät väreet kävivät pitkin selkäpiitäni, kun mietin erinäisiä kartanon kirjoja, jotka luultavasti lojuivat Marisan metsämökin lattioilla unohdettuina, muun "lainatun" tavaran alle hautautuneina.
Häiriötekijöitä oli vain yksi, ja sekin olisi useimmissa muissa tilanteissa pelkästään parantanut tunnelmaa. Rinnosuke Morichika istui melkein vastapäätä minua, lähempänä kuin Marisa, ja hän oli selvästi innostunut tilaisuudesta esittää minulle kysymyksiä. Moniin en osannut vastata, sillä ulkopuolisen maailman arkiset pikku kummallisuudet eivät kuulu tärkeimpiin harrastuksiini. Siltikin jokunen herra Morichikan äskettäin käsiinsä saama esine antoi aihetta hedelmällisiin keskusteluihin: hän esitti omat johtopäätöksensä ja minä lisäsin taustat lukemieni kirjojen perusteella. Aina sopivan tilaisuuden tullen koetin, tavattoman varovaisesti toki, johdattaa puhetta Morichikan ensi käden tietoihin Marisa Kirisamen elämästä. En olisi pannut pahakseni, jos Marisa olisi sattunut "vahingossa" kuulemaan niitä kysymyksiäni, mutta pahoin pelkään, ettei hento ääneni pitojen hälinässä alkuunkaan kantanut hänen korviinsa saakka. Huutaminen ei ole mikään nautinto, ja yhä useammin tyydyin vastaamaan herra Morichikalle nyökkäyksellä taikka muulla eleellä tai ilmeellä, jottei kurkku käheytyisi.
Kaiken kaikkiaan ilta sujui vähintään mukiinmenevästi, tuumin minä.
Jos Marisasta puhutaan, niin yksi hänen hankalista luonteenpiirteistään on kovin rajallinen keskittymiskyky. Kieltämättä hän kartanossa vieraillessaan esittää mielenkiintoisia pulmia ja osoittaa mitä suurinta terävyyttä niitä yhdessä ratkoessamme; eikä ihmislapsi saavuta sellaisia taikomistaitoja kuin hän, ellei näe suurta vaivaa. Siltikään en ole ikinä havainnut hänen todella pysähtyvän tavoittelemaan jonkin aiheen syvällistä ymmärtämistä. Sen päivän kun näkisinkin! Saatan kyllä mainiosti kuvitella tilanteen: hän ja minä, vastakkain saman tammisen pöydän ääressä Voilen2 hiljaisuudessa, kumpainenkin omaan kirjapinoonsa syventyneenä, ja hyvin harvakseltaan vaihtaisimme kysymyksen tai pari – taikka hymyn...
Huokaisin unelmani päätteeksi. Se olisi kotikenttäpeliä, minun säännöilläni. Mutta voi! Nyt oltiin Marisan maailmassa, joka on likimäärin yhtä kuin koko Remin kartanon ulkopuolinen Gensōkyō. Sain olla tyytyväinen, kun olin pärjännyt näinkin hyvin. Punastutti silkka ajatuskin, että olin lähtenyt kotoa liikkeelle voidakseni... öh. Flirttailla? Keimailla? Sellaisia sanoja väki kai käytti? Siis. Voidakseni flirttailla tytölle, johon olin ihastunut. Mikäpä minä olen sitä arvostelemaan, mutta tuntui jopa kuin olisin illan mittaan vähä vähältä käynyt varmemmaksi itsestäni.
Sitten saapui nukkemestari paikalle.
En voi sanoa henkilökohtaisesti tuntevani Marisan naapuria, Alice Margatroidia. Olin aina pitänyt häntä oman alansa kunnioitettavana tuntijana ja mestarina ynnä sitä paitsi arvokkaan pidättyväisenä ja asiallisena henkilönä. Marisan puheitten ja muitten juoruilujen perusteella olin tullut sellaiseen hämärään käsitykseen, etteivät naapurukset varsinaisesti ihailleet toisiansa, mutta oliko siinä muka jotakin yllättävää? Kuka tahansa täysjärkinen olento – siis sellainen, joka ei kärsi tästä minun kummallisesta heikkoudestani – toivottaisi neiti Marisa Kirisamen Muinaisten kaupunkiin tai johonkin vielä syvempään hornan tuuttiin koettuaan "tavanomaisen noidan" tavanomaisia vierailuja parikin kappaletta.
Tänään sain kuitenkin nähdä koko lailla toisen Alice Margatroidin. Marionettien mestari toikkaroi ympäriinsä valtaisa olutkolpakko kourassaan typeriä kaksimielisiä juttuja laukoen. Poskille kohonnut runsas puna ja kankean tuijottava katse kielivät perusteellisesta päihtyneisyydestä. Eiköhän tämä ilmestys sitten liimaudu kiinni minun Marisaani ja jää siihen aivan kuin illan suuri suunnitelma olisi saatettu päätökseen.
Minä olen säädyllinen nainen. Vaikka kiukutus sisälläni kupli yhä raivokkaampana, vastailin edelleen kohteliaasti herra Morichikan innokkaisiin puheenvuoroihin. En kyllä voi kehua sillä, että olisin jakanut hänelle suurtakaan osaa huomiostani. Nukkemestarin sormet hyväilevät Marisan käsivartta... Neiti Hakurei hihittelee hetki hetkeltä enemmän... Margatroid nojaa päänsä Marisan olalle...
En ollut milloinkaan nähnyt Marisaa samalla tavalla vaivautuneena kuin hänen jouduttuaan tämän yllätyshyökkäyksen kohteeksi. Ei hän suinkaan yrittänyt työntää humalaista Margatroidia pois luotaan, vaan enemmänkin näytti siltä kuin olisi itse tahtonut perääntyä. Vaan minnekäs sitä perääntyy, kun toinen on napannut kainaloonsa? Ainoa vaihtoehto olisi kai kutistua vähän kauemmaksi.
Päässäni alkoi kieppua. Oliko juhlahuoneen ilma käynyt tunkkaisemmaksi? En saanut kunnolla henkeä.
Toisella puolen pöytää Hakurein huvittunut virne oli levinnyt entisestään.
"Ai ethä mustaa khahvia?" kantautui neiti Margatroidin ääni käheänä yli muun puheensorinan. "Khuule ei mikään huono ajatush. Mennään meille niin minä kheitän oikein vahvat mustat kafvit..."
Viimeisen lauseen paikkeilla Margatroidin vapaana oleva kämmen liukui Marisan oikealle povelle.
Voisin miltei vannoa, ettei se ollut mikään vahinko. Voisin miltei vannoa, ettei se ollut pelkkä hento hively vaan aivan karkea kouraisu.
Aivan varmasti en pysty sanomaan, sillä sen jälkeen tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä niin monta asiaa. Aya Shameimarun kameran salama räpsähtää. Shameimaru huudahtaa: "Siinä!" Reimu Hakurei räjähtää pidättelemättömään nauruun. Marisa töytäisee Margatroidin sivuun ja ampuu toimittajaa kohti suunnattoman vahvan energiasäteen. Juhlavieraat suojautuvat kauhuissaan pöytien alle. Minä alan haukkoa henkeäni ja köhiä, mutisen anteeksipyynnön herra Morichikalle ja kompuroin pihalle hengittämään raikasta yöilmaa.
*****
Muutamaa tuokiota myöhemmin istuin pihalla kuistin muodostamassa varjoisassa nurkkauksessa, aivan lähellä rakennuksen pääsisäänkäyntiä. Astmakohtaus oli ollut lähellä, mutta nyt hengittelin taas rauhallisesti. Taistelun melske, jota oli jonkin aikaa kantautunut ulos saakka, oli sekin jo laannut.
Suuri ulko-ovi aukeni narahtaen. Yllätyksekseni näin Marisan kävelevän ulos yhdessä Margatroidin kanssa. Marisa talutti huolehtivaisen oloisena nukkemestaria, joka oli juhlaa varten valikoinut tavallista korkeakorkoisemmat saappaat, ja kuiskutti jotakin tämän korvaan.
Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, he pysähtyivät pihamaalle portaitten eteen ja katsoivat toisiaan pitkään. Varjoisasta sopestani näin heidät vaikeuksitta, mutta heidän katseiltaan olin melko hyvässä piilossa.
"Mu-mutta kunn..." sopersi Margatroid pettyneen näköisenä.
"Hys nyt, kulta pieni", tokaisi Marisa ääneensä. "Tänään ei vaan käy."
Vaikka hän sitten madalsi äänensä kuiskaukseksi, kuulin lopunkin aivan tarkkaan:
"Kyllä sä tiät miten mä sua rakastan. Nyt oot kiltti tyttö ja hipsit kotiis lepäämään!"
Ja Marisa suuteli häntä suulle.
*****
Ihmeen paha olla tänään, vaikken paljoa alkoholia juonut viime yönä. En ole saanut kirjoitetuksi mitään muuta kuin tämän pikku muistelon. Tutkielmani sienten sovelluksista ihmisten hallittavassa taikuudessa junnaa vain paikallaan.
Kun ajattelen niitä kahta, niin pahinta on, että he näyttivät oikeasti suloisilta rauhassa kahdestaan. En taida edes käsittää sitä sidettä, jonka aistin yhdistävän heitä. Jos minä todella rakastan Marisaa, niin kai minun pitäisi olla onnellinen hänen puolestaan – vaikken tajuakaan, mitä hän nukkemestarissa näkee.
Toivonpa tosiaan, ettei Marisa aivan pian poikkeaisi käymään. Tässä mielentilassa voisi olla ylivoimaista katsella, miten kirja toisensa perästä katoaa Remin hyllyiltä.
Toisaalta päässä risteilee vallan outoja ja vieraita ajatuksia. Esimerkiksi: "Väliäkö kirjalla tai parilla, kun en kuitenkaan eläissäni ehdi lukea jokaista kannesta kanteen?"
Kun mä sinut menetin, niin kaiken menetin.
*********
1Tämä yksityiskohta on todellakin elo-syyskuulta 2009, jolloin ei "Puella Magi Madoka Magicasta" ollut tietoakaan. Kuulin yhteensattumasta Teerätiltä vasta melko äskettäin, itse kun tunnen Madokaa kovin pinnallisesti.
2Lausutaan suunnilleen [vualin] tai [vualen] (sidevokaali on valinnainen). Kaikki viittaa siihen, että taikakirjaston nimi on ranskaa. Tosin on fanonia väittää, että Remilia Scarletin kirjasto olisi varmasti nimeltään Voile.
Hieda no Mukyuu:
Yrtti ja taimi (Patchouli-sarjan toinen osa)
Hieda no Mukyū, 18.4.2013
Tarinan varhaisin hahmotelma lienee syksyltä 2009 tai sitä seuranneelta talvelta. Silloin en päässyt mielikuvia ja yhden viittauksen pohjustamista pitemmälle. Palasin tekstiin viimein 16.–19.11.2012, jolloin mukaan oli ehtinyt tulla kokonaan uusia aineksia. Suuri osa lopullisesta tarinasta syntyi vasta eilen ja tänä yönä, mutta kokonaisuuden kannalta uusimmat muutokset ja laajentelut eivät olleet kovin merkittäviä. Käytännöllisesti katsoen koko teksti on ajateltu ja kirjoitettu suoraan suomeksi, vaikka vuonna 2009 alustavasti rakentelin eräitä kohtia englanniksi ainakin omassa päässäni.
ZUNin lisäksi tällä kertaa lienee syytä kiittää sekä Ryûchania että Teerättiä. Kuvitus, jonka ympärille tarina on rakennettu, on Haruichin käsialaa. Måns Björkman ansaitsee erityiskiitoksen kirjoituksestaan "The Chroniclers of Arda" (1998–2000).
*********
Usvajärven tienoota peitti lumi. Tammikuu oli puolessa, ja Punaisen paholaisen kartanon huoneissa oli vetoisaa. Yliportinvartija ja puutarhuri Hong Meiling veti lapasia käsiinsä pidettyään teetauon keittiön nurkassa. Hän vilkaisi kaivaten suurta valurautaista liettä, jonka pesässä tuli räiskyi kotoisasti. Keijupalvelijattaret olivat juuri lisäämässä polttopuuta.
"Sakuya-neiti, kenelles Te laitatte pekonia? Haisee hyvälle."
"Soisin, että tässä keittiössä ruoka tuoksuu. Tämä on erikoisaamiainen Patchouri-neitiä varten."
"Ai jaa. Minä en oo nähnytkään häntä moneen päivään. Ei kai Patchouli-neiti oo kipeänä? Siis niin kun, kipeämpänä kun tavallisesti?"
"Tiedä häntä. Eiköhän Meiring-neidin olisi aika palata töihinsä."
"Totta kai, totta kai. Siellä vaan on niin kurjan kylmä tänään!"
Meiling väläytti pääsisäkkö Izayoille kärsivän virnistyksen; mukana oli aimo annos ihailijan kiitollisuutta päättyneestä keskustelutuokiosta.
*****
Punaisen kartanon hoidettu pihamaa viheriöi heinäkuun auringossa. Päivän lämpö oli kuivattanut maanpinnan edellispäivän sateen jäljiltä, ja Patchouli Knowledgen jättiläiskihokkipenkki näytti voivan paremmin kuin koskaan. Erään mahtavan tammen varjosta häämötti kaksi huovalla istuvaa hahmoa ja eväskori. Jos katselija olisi uskaltautunut lähemmä, olisi hän pian kuullut pikkuisen tytön terävän ja selkeän äänen.
"...Angbandin kaivamisesta saakka oli Ered Gorgorothin juurella asustanut muita lukinmuotoisia olentoja, ja Ungoliant paritteli niiden kanssa ja nieli ne; ja senkin jälkeen, kun Ungoliant itse oli lähtenyt ja mennyt menojaan maailman unohdettuun etelään, asusti Nan Dungorthebissa sen jälkeläisiä kutomassa iljettäviä verkkojaan. Ungoliantin kohtalosta ei mikään taru kerro. Mutta on sanottu että se kohtasi loppunsa kauan sitten, kun se äärimmäiseen nälkäänsä ahmi viimein itsensä."1
"Sehän sujui hyvin", kehaisi kirjastonoita Knowledge tytärtään. "Huomenna luemme yhdessä 'Taketori monogataria'2 japaniksi. Koa on tehnyt siitä sinua varten furigana-version."
"Hyi miten kamalia nämä haltioitten tarinat on. Se Ungoliant-hämähäkki on melkein yhtä pelottava kun ne Ulkopuolisen maailman ihmiset. Siis ne kun lähti sotimaan sitä varten, että ne voisivat polttaa vielä lisää maaöljyä", kimitti pikku Magnolia Kirisame.
"Onneksi Ungoliantia ei varmasti ole ollut olemassa enää moneen tuhanteen vuoteen. Kun minä olin pikkutyttö, kävin isotädin luona Cornwallissa, ja hän näytti minulle suvun vanhoja pergamenttijäljennöksiä. Knowledget ovat selvittäneet sen asian perusteellisesti", Selitti Patchouli opettavaisena.
"Minäkin tahdon mennä Cornwalliin käymään!"
"Ei meidän kuulu ylittää Hakurein rajaa. Eikä isotätikään sitä paitsi enää asu Cornwallissa..."
"Ihan tyhmää! Kun minä tulen isommaksi, niin minä otan Mari-äidin mukaan, ja sitten me haastamme Yhdi... Yhdistyneen kuningaskunnan... öö... asevoimien kenraalin danmaku-taisteluun. Ja me voitamme, ja sitten noidat ja druidit saa taas paljon tilaa koko Isossa-Britanniassa."
"Vai sellaisia suunnitelmia sinulla on. Kiinnitä enemmän huomiota hyvään kielioppiin myös puhuessasi, kulta, älä vain ääneen lukiessasi. Sanastosi on kyllä kehittynyt hienosti."
Magnolia tajusi äitinsä suhtautumisen ja haki tukea: "Jos siellä on liikaa ihmisiä ja aseita, niin me otamme Remilia-tädinkin mukaan. Sitten tavalliset ihmiset ei ainakaan pärjää!" Hän käännähti uhmakkaana tuijottamaan Patchoulia, ja raju liike sai leveälierisen suippohatun putoamaan tyttösen päästä tämän selän taa nurmikolle.
Patchouli katsoi tytärtään silmiin, ja ilon kyynel kierähti hänen poskelleen. Maailman kaunein lapsi. Tuli niin Marisaan.
Marisan toivomuksestahan tässäkin oltiin. Ihmisnoidan mielestä lapsi tarvitsi säännöllistä ulkoilua, vaikka häntä kasvatettaisiinkin yōkai-velhoksi3.
"Kannattaa varmaan kysyä, mitä Mari-äiti tuosta tuumii." Patchoulia ei erityisesti miellyttänyt ajatus, että Remi kuulisi Magnolialta ehdotuksen lähteä vierailemaan vanhalla kotisaarella.
"Minä haluan heti puhua Marin kanssa. Missä Mari-äiti on?"
Patchouli huokasi syvään ja alkoi kerätä eväsretkitarvikkeita kokoon.
"Mari-äiti on työmatkalla. Kun Marisa lähtee, niin me odotamme."
Patchoulin ajatukset harhautuivat kauas näiltä nurmikentiltä, joita neiti Hong leikkasi hänen ohjeittensa mukaan. Jos ei ensikohtaamista otettu lukuun, niin Patchoulilla ei ollut yhtään pahaa sanaa sanottavana Reimu Hakureista. Siltikin temppelineidon punavalkoinen puku oli vuosien mittaan alkanut pelottaa Patchoulia enemmän kuin nukkemestari Margatroidin katsominen silmiin. Useammin kuin joka toisella kertaa sen punavalkoisen ilmestyminen kartanon portille tiesi Marisan lähtöä pois määräämättömäksi ajaksi.
Sitä Patchouli ei ollut tähän päivään mennessä osannut päättää, kumpi häntä Marisan retkien aikana vaivasi enemmän, pelko vai mustasukkaisuus.
Kyllä kyllä, Marisa oli lapsena käynyt kovemman koulun kuin hän itse ja osasi pitää varansa; ja danmaku-säännöt varjelivat noidan henkeä tehtävissä, joista monesti riippui koko satumaan tulevaisuus. Mutta ei siitä päässyt mihinkään, että Marisa oli vain ihminen. Ihmiset olivat... hauraita. Olematon pikku Koakuma oli kerran aivan vahingossa murtanut Marilta kylkiluun tilanteessa, jolla ei ollut mitään tekemistä danmaku-sääntöjen kanssa.
Jos huoli Marisan ruumiillisesta hyvinvoinnista saattoikin olla heikosti perusteltu, niin toinen murhe ei sitä ollut. Patchouli ei ollut ikinä sortunut sinisilmäisyyteen. Hän tiesi varsin hyvin, etteivät Marisan tavat olleet muuttuneet miksikään, kun noitatyttö oli tullut asumaan hänen kanssaan kartanon itäsiipeen. Kerran hurmuri, aina hurmuri. Tietenkään Mari ei tarkoittanut sitä pahalla, ajatuskin oli mieletön. Se vain oli osa häntä, ja se osa tapasi puhjeta kukkaan noitten poissaolojen aikana. Kun Patchouli ei itse tykönäänkään osannut suhtautua asiaan luontevasti, niin entä sitten pikku Magnolian edessä?
Patchoulin tunnesotkua ei välttämättä helpottanut se, että kotosalla ollessaan Mari oli Magnolialle mitä parhain kasvattaja ja esikuva: rakastava, ymmärtäväinen, luontoonsa nähden uskomattoman eläytymiskykyinen sekä juuri sopivan vaativa ja rohkaiseva. Kieli ja käytöstavat olivat tietysti luku sinänsä, mutta niistä Patchouli ei jaksanut tehdä suurta numeroa. Päivällistä syötiin vain harvoin Remin kanssa yhdessä, ja jos Mari nyt toisinaan röyhtäisi kiittäessään ja pyyhki suunsa paidanhihaan... Ei Magnolia-tyttö mikään tyhmyri ollut. Kyllä hän Patchoulin esimerkistä oppisi tarpeeksi ja pärjäisi varmasti tosipaikan tullen. Magnolian puhuma japani oli alkuvaiheessa ollut niin karkeaa, että Patchoulia oli hirvittänyt, mutta sitten oli sovittu, että tyttö joisi säännöllisesti iltapäiväteetä Remin seurassa neiti Izayoin palvellessa ja etenkin silloin, kun Remillä oli vieraita. Oppivaisena tyttönä Magnolia osasi jo useita japanin tyylilajeja, tosin pinnallisemmin kuin sitä vanhahtavaa kuninkaan englantia, jota Patchouli hänelle puhui.
"Äiti. Pache-mama! Ethän sinä kuuntele yhtään!"
"Anteeksi, kulta. Mitä sanoit?"
"Tiedustelin vain, neiti Knowredge, eikö Teidän sentään kannattaisi nousta tänään", sanoi Magnolia vaihtaen englannista lähes hassunkurisen kohteliaaseen japaniin. "Emäntä on Teistä huolissaan. Olen valmistanut runsaan aamiaisen. Miyōsei, tuohan tarjoilukärry käytävältä!"
*****
Patchouli pomppasi istumaan. Hän räväytti silmänsä auki, mutta ei silti nähnyt kunnolla. Liikaa unihiekkaa. Kaappikello taisi osoittaa neljänneksen yli yhtä jälkeen puolenpäivän. Voi hyvä sietämätön tavaton, miten kylmä huoneessa oli – paitsi untuvapeitteitten alla, ihanassa vuoteessa...
"Kiitos paljon, Sakuya-neiti, mutta ei minun ole yhtään nälkä."
"Niin Te sanoitte eilen illallakin. Rohkenen muistuttaa, että pääsisäköllä on tiettyjä ikäviä velvollisuuksia ylempiään kohtaan, hieman kuten lääkärillä. Sitä paitsi emäntä on määrännyt, että en poistu tästä huoneesta, ennen kuin Te olette syönyt koko aamiaisenne alusta loppuun."
"Olkoon menneeksi, yritetään... Mutta eikö tänne mitenkään voisi saada lisää lämpöä?" Patchoulin äänestä kuulsi aito tuska.
"Kakluuni on vielä aivan lämmin. Juokaa kuumaa teetä, se auttaa."
"Eikö sitä uunia saa kuumaksi?"
"No mutta totta kai." Izayoi heitti terävän silmäyksen apunaan häärivään keijupalvelijattareen. Jäämättä odottamaan käskyjä tämä avasi uuninpellin ja ryhtyi pinoamaan pilkkeitä tulipesään.
Patchouli päästi lohduttoman huokauksen muistaessaan, että Voilen työpöydällä häntä odotti hänen viimevuotinen käsikirjoituksensa, edelleen keskeneräisenä, ynnä sekava kasa sienistä kertovia kirjoja. Niihin oli niin hirveän vaikeaa keskittyä, vaikka saisikin raahauduttua sinne asti.
Marisaa hän ei ollut nähnyt aikoihin – paitsi unissaan, joissa noitatyttö oli julepäivän tienoilta lähtien vieraillut yhä ahkerammin. Patchoulia alkoi itkettää, kun hän tajusi, että Magnolia Kirisamea, maailman kauneinta lasta, ei ollut ikinä ollut olemassakaan. Patchoulin mieli oli vielä unen vallassa, ja hän joutui valvejärjellä vakuuttelemaan itselleen, että vihreän, kesältä tuoksuvan puutarhan todentuntu oli ollut pelkkää harhaa.
"Onko jokin vialla, neiti Knowredge?"
"Ei mitään hätää. Taisin saada hiukan teetä väärään kurkkuun", vastasi Patchouli pyyhkäisten kyynelet pois. "Kuulkaa, Sakuya-neiti, toisitteko pari nenäliinaa varalle? Ja lämpimämpi alusvaatekerta voisi myös olla tarpeen."
Tästä tulee pitkä talvi, mietti Patchouli pekonia ja munaa mutustellen, kun pääsisäkkö oli kumartunut kaivamaan hänen vaatekaappiaan. Liian pitkä. Minun on pakko tehdä asioille jotakin.
"Neiti Knowredge, Tehän näytätte... piristyneeltä", sanoi Sakuya hämmästyneenä palatessaan vuoteen luo.
"Johtuu varmaan teestä. Erinomainen makuyhdistelmä, neiti Izayoi", kehaisi Patchouli vetäisten vuoteensa vieressä riippuvaa kellonnyöriä. Pääsisäkkö huomasi kyllä synkän hymynkareen, joka vihjasi, että kirjastonoidan ajatukset olivat jo aivan muualla.
Koakuma saapui nopeasti kuten aina. Ei aivan niin nopeasti, että sitä olisi pitänyt yliluonnollisena, mutta melkein.
"Koa, käyhän etsimässä minua varten 'Sefer jetsirah'4 ja rabbi Löwin kootut käsikirjoitukset. Haluan, että ne ovat pöydälläni, kun ehdin kirjastoon."
"Käskystä, Patchouli-neiti. Löwin kansion löydän varmasti, mutta miten Sefer jetsirah aakkostetaan?"
"Heprea, ספר יצירה."
"Kiitos." Pikkupiru kumarsi ja oli samassa jo ulkona Patchoulin makuuhuoneesta.
"Kas niin", lausahti Patchouli kääntyen pääsisäkön puoleen, "vaivautuisiko Sakuya-neiti hankkimaan minulle vielä toisen viipaleen tätä erinomaista kahvikakkua? Edessä on pitkä päivä, ja tahdon olla voimissani."
*********
1Lainaus on käytännön syistä otettu tähän teoksen TOLKIEN 2007 sivulta 96, "Quenta Silmarillionin" 9. luvusta "Noldorin pako". Todellisuudessa Magnolia lukee ääneen englanninkielistä käännöstä, jonka Patchouli on itse laatinut Westronin kielestä, eräästä Länsimannun Punaisen kirjan 1200-luvulla laaditusta jäljennöksestä. Nähtävästi Patchoulilla on ollut käytettävissään myös katkelmia Pengolodh Gondolinilaisen sindarinkielisistä teksteistä, joihin Punainen kirja osittain perustuu. – TOLKIEN, J. R. R. 2007: Silmarillion. Toim. Christopher Tolkien. Suom. Kersti Juva. 13. painos. ISBN 978-951-0-22353-6 (sid.).
2竹取物語.
3魔法使い, mahōtsukai.
4Hepreasta on käytössä lukuisia eri latinisaatioita, jotka joskus myös sekoittuvat keskenään. Muuntelun toinen ääripää on mahdollisesti Sepher yetzira.
Navigaatio
[0] Viestien etusivu
[#] Seuraava sivu
[*] Edellinen sivu
Siirry pois tekstitilasta