Näytä kirjoitukset
766
Omat teokset / Vs: Gensōkyōn tarinoita
« : Tammikuu 14, 2014, 16:45:00 »
Pienen paholaisen koettelemukset (Patchouli-sarjan osa 2,5)
Hieda no Mukyū, 2. ja 12.11.2013 sekä 12.–14.1.2014
Tämä välinäytös kuuluu samaan jatkumoon kuin julkaistut ensimmäinen ja toinen osa sekä hahmotelman asteella oleva kolmas osa, mutta on saanut alkunsa paljon niitä myöhemmin, muistaakseni vasta vuoden 2013 aikana. Muista poiketen tämä osa ei myöskään perustu mihinkään kuvitukseen vaan on saanut innoituksensa muista osista sekä keskusteluista, joita olen niistä Teerätin kanssa käynyt.
*********
Pitkä käytävä oli ikkunaton. Yksikään kynttilä tai lamppu ei palanut.
Koakuma suunnisti liikemuistinsa varassa, vaikka kaukaa selän takaa toiselta käytävältä siroava heikko valo olisikin riittänyt hänen pimeänäölleen. Hän oli kulkenut tätä reittiä edes ja takaisin päivittäin jo vuosikymmenten ajan. Kainalossaan hän kantoi sisäkön silkkinauhalla yhteen sitomaa kirjanippua, palautuksia kartanon emännältä.
Voilen yliluonnollisen kirjaston jykevä jalopuinen ovi häämötti edessäpäin. Oli hiljaista kuin hautakammiossa.
Oliko?
Pikku paholainen seisahtui kuulostelemaan tuttuun paikkaan. Rakennuksen suora ulkoseinä jäi hänen oikealle puolelleen, ja etuvasemmalla käytävä laajeni muodostaen kaarevan sohvasyvennyksen, joka oli varmaankin aiottu jonkinmoiseksi odotustilaksi. Koakuma ei ollut milloinkaan nähnyt kenenkään istuutuvan ylelliselle sohvalle, jota Sakuya Izayoi ja keijupiiat säännöllisin väliajoin puhdistivat. Itse hän oli joskus puuhiensa lomassa heittäytynyt selälleen nautiskelemaan istuintyynyjen untuvaisesta pehmeydestä.
Sohvan yläpuolella, keskellä syvennyksen seinää, riippui XV vuosisadalla maalattu muotokuva, josta Koakumakaan ei kyennyt tässä valaistuksessa erottamaan juuri muuta kuin kehykset. Patchouli-neiti oli kerran maininnut, että kyseessä oli itsensä Lippin teos, mutta koskaan ei ollut tullut puheeksi, ketä se esitti. Koakuma arvaili, että kyseessä oli joku Remilia-neidin edesmenneistä ihmissukulaisista. Sohvan molemmin puolin seisoivat tummat, korkeat, pyöreiksi sorvatut puujalustat ja niillä hienosta valkoisesta porsliinista valmistetut lohikäärmeenkuvat. Vielä syvennyksen seiniä vasten, käytävän puolelle, oli asetettu kaksi korkeaa lasiovista vitriiniä. Ala-ja keskihyllyt oli tiiviisti täytetty Voilen kirjojen tarpeettomilla kaksoiskappaleilla; ylimmillä hyllyillä oli lisää vanhaa koristekeramiikkaa.
Sohvan alta, tai pikemminkin sen kirjastonpuoleisen päädyn tietämiltä, kantautui Koan herkkiin korviin vaimeaa, epäsäännöllistä pulputtelevaa ääntä. Ensimmäisenä se toi mieleen kuplivan mudan, jota Koakuma oli nähnyt tuliperäisillä seuduilla liikkuessaan.
Koakuma siristi silmiään ja polvistui katsomaan, mitä sohvan alla oikein tapahtui.
Epäilemättä siellä oli jotakin liikkuvaa. Jotakin tummaa, luultavasti kiiltäväpintaista, hitaasti ja kömpelösti nytkähtelevää.
Tässä kartanossa sai tottua kummallisiin asioihin, mutta kituvaa rusakon kokoista rupikonnaa tai ties mitä eläinparkaa ei sentään voinut ohittaa noin vain. Koa astui kolme askelta lähemmäksi ja – silkan huvin vuoksi – raapaisi hameensa takamuksesta liekin vasemman etusormensa päähän kuin tulitikkuun ikään. Näppärä temppu, jonka hän oli jo kauan kauan sitten oppinut eräältä vanhemmalta pikkupirulta ja joka jaksoi naurattaa tovereita kemuissa vuodesta toiseen. Muuan uusi tuttavuus, Suika Ibuki, oli jo kahdesti oikein pyytämällä pyytänyt Koakumaa esittelemään taitoaan ja sitten ratkennut remakkaan nauruun. Koa epäili, että Suika oli ollut päissään.
Valo vahvisti aiemman näköhavainnon: sohvan alta pilkotti jotakin ruskehtavan tummanvihreää, niljaisen kiiltävää. Se, minkämoisesta oliosta oli kysymys, ei vieläkään selvinnyt.
Olio liikahteli hyvin hitaasti, välillä pysähtyen kokonaan. Koakuman teki mieli kumartua silittelemään sitä ja lepertelemään; hänessä ilmestys herätti vähintään yhtä paljon hoivaamisviettiä kuin monessa Eevan ja Aatamin lapsessa jalkaansa ontuva pikkuinen koiranpentu. Vaisto kuitenkin varoitti epämääräisesti. Koa jäi seisomaan niille sijoilleen ja alkoi matalalla äänellä mutista tunnistusloitsua.
Loitsu olisi ollut monen tusinan säkeen mittainen, mutta jo seitsemännen sanan kohdalla se keskeytyi. Sohvan kirjastonpuoleisen etujalan vierestä singahti esiin jotakin nopeasti kuin sammakon kieli. Se jokin kiertyi järkkymättömän tiukasti Koan oikean säären ympärille ja alkoi vetää.
Noh noh, tuumasi pikkupiru, tämmöisiä lonkeroleikkejä minä en aio tänään leikkiä ollenkaan. Hänen oikeasta kämmenestään syöksyi omituisen otuksen tarttumaelimeen luumun kokoinen valopallo, jonka voima olisi saanut vaikka kookkaan suden ryntäämään suin päin tiehensä – uikuttaen mutta silti jokseenkin vahingoittumattomana.
Näpäytyksellä ei ollut lonkeroon niin minkäänlaista vaikutusta. Ote ei edes nytkähtänyt. Tosin Koa tunsi, että häntä kiskottiin hitaasti kasvavalla voimalla sohvaa kohti, mutta se voima oli äskeisestä laukauksesta täysin riippumaton. Vielä Koakuma ei ollut antanut tuumaakaan periksi vaan seisoi paikallaan järkkymättä.
"Kuules nyt, ymmärrätkö puhettani?" hän kysäisi oliolta japaniksi. Hän yritti uudelleen parilla ihmisille tuiki tuntemattomalla kielellä sekä latinaksi ja englanniksi.
Harmi kun ei ole tullut opetelluksi kiinaa, vaikka nykyään eletään tässä maailmankolkassa, tuumi Koa laukaistessaan kelmeää valoa hehkuvan nuolenkärjen, joka olisi polttanut ihmisihon karrelle pahan kerran. Tosin hän jo uumoili joutuneensa vastakkain kielitaidoltaan lähinnä toukkaa vastaavan yōkain kanssa. Lonkero-otus ei välittänyt ammuksesta tipan tippaa.
Sohvan alta singahti esiin toinen lonkero, joka kiertyi Koakuman vasemman ranteen ympärille. Pikkupiru älähti enemmän hämmästyksestä kuin pelosta tai kivusta. Hänen keskittymisensä herpaantui, kirjanippu putosi lämähtäen lattialle, ja sohvasyvennystä valaissut liekki sammui. Silmät yrittivät totutella palanneeseen pimeyteen mutta eivät toistaiseksi nähneet yhtään mitään. Lonkeroista edellinen alkoi hyvin hitaasti kiemurtaa säärtä ylöspäin kuin köynnös. Koakuman sievät punaiset reisisukat lähtivät vastenmielisesti kiertymään.
Ei tule kesää, ajatteli Koa päättäväisenä ja ampui säärtään pitkin kiipeävän lonkeron varteen lyhyen sarjan suuria onttoja valopalloja. Yksikin täysosuma olisi pudottanut hänen vertaisensa vähäisen yōkain selälleen vasten tannerta.
Lonkero taisi värähtää aavistuksen verran, ikään kuin sitä olisi odottamatta nipistetty kynnenkärjin.
Koakuma hengitti syvään ja ampui samaan lonkeroon niin kovan energialatauksen kuin kerralla kykeni. Sohvan verhoilu ja lattiaa peittävä matto taisivat hieman kärvähtää, Sakuya-neiti ei nyt kyllä ilahtuisi. Vitriinit helisivät kevyesti ja ilma räsähteli holtittoman taikavoimien käytön sekoittaessa lähiympäristön sähköjännitteet.
Sohvan alta kuului vähäinen vingahdus. Lonkeroitten ote kiristyi havaittavasti. Osumakohdasta näytti pintalima vähän kuivahtaneen. Kolmas lonkero singahti esiin ja takertui Koan vasempaan nilkkaan. Yllättävä nykäisy suisti hänet polvilleen. Oikea käsi tapasi tukea lohikäärmeveistoksen puujalustasta. Jalusta keikahti rymisten kumoon, mutta korvaamattoman taideteoksen pikkupiru sai pelastettua hurjalla koppauksella.
Koakuma yritti saada hengityksensä tasaantumaan. Hän tajusi, että häneen jo aivan selvästi sattui vähän. Hän tajusi, että ensimmäinen lonkero oli hänen säärensä ympärillä kuin korkkiruuvi ja että sen kärki melkein tapaili hänen polvitaivettaan. Sukkiin oli tainnut tulla pieniä repeämiä.
Koa uumoili vahvasti olevansa kauheassa hädässä. Hetken nieleskeltyään hän laski porsliinilohikäärmeen lattialle vitriinin viereen ja alkoi huutaa apua niin lujaa kuin kurkusta lähti.
Hän tiesi, että kartanon kirjaston jykevä ovi piti ääntä erinomaisesti.
***
Pääsisäkkö Sakuya Izayoita oli jo tuntikausien ajan vaivannut tunne, että kirjastosiiven aika-avaruusjatkumossa oli jotakin vinksallaan. Oli vain ollut niin paljon muuta mietittävää. Aika ja tila temppuilivat helposti, kun niitä venytteli ja vanutteli. Jonkin suorakulmaisen huoneen kulmien summa sai aivan rauhassa olla nelisensataa astetta muutaman tunnin ajan, varsinkin jos talossa ei sattunut olemaan vieraita.
Nyt Izayoi kuitenkin marssi harmistuneena kohti havaitsemaansa häiriötä. Oli selvästi aistittavissa, ettei kyseessä ollut pelkkä vääristymä vaan ties minne johtava pohjaton madonreikä. Mikä vielä pahempaa, se ei ollut Izayoin omien puuhien sivutuote vaan jonkun muun työn tulos. Sisäkkö epäili vahvasti kirjastonoitaa, mutta ulkopuolisten tunkeilijoitten vaaraakaan ei sopinut unohtaa.
Kuullessaan käheitä avunhuutoja Izayoi pinkaisi kevyeen juoksuun. Hän varoi hengästyttämästä itseään tai tekemästä niin äkkinäisiä liikkeitä, että hänen kantamansa öljylampun liekki saattaisi päästä tukahtumaan. Juuri ennen viimeistä kulmaa hän hidasti askelensa takaisin reippaaksi mutta arvokkaaksi kävelyksi.
Nähdessään lonkeroihin sotkeutuneen pikkupirun Izayoi ei osannut päättää, pitäisikö hänen huvittua vai huolestua toden teolla. Tyttöparan toinen jalka oli jo näkymättömissä, toisen tämä oli saanut kiilattua sohvan etureunaa vasten. Lonkerot eivät olleet ryhtyneet repimään Koaa väkisin palasiksi vaan olivat sen sijaan lähteneet etenemään entistäkin innokkaammin. Tarkoituksena oli epäilemättä puristaa tytön mahaa ja ehkä kaulaakin, kunnes tältä menisi taju.
"Ratkaistaanpa tämäkin ongelma", totesi Izayoi ääneensä.
***
Koakuma oli huojentunut koko lailla nähdessään yhden kartanon voimallisimmista olennoista. Sitten hän ei ollut kunnolla kyennyt seuraamaan tapahtumia; epäilemättä pääsisäkkö oli pysäytellyt ja käynnistellyt aikaa mielensä mukaan.
Olo ei kuitenkaan ollut helpottunut vähääkään lisää siinä vaiheessa, kun Sakuya-neiti oli ensi kerran puhutellut häntä suoraan:
"Koakuma-neiti on nyt hyvä ja odottaa kärsivällisesti. Asiat kyllä hoidetaan kuntoon."
Näin puhuessaan Sakuya-neiti oli puhdistellut mustaa verta ja limaa veitsestään. Hänen kätensä olivat olleet niin saastaiset, ettei Koa ollut milloinkaan moista nähnyt, ja pieniä roiskeita oli näkynyt myös palvelijattaren poskilla sekä esiliinassa. Sitten Izayoi oli rientänyt matkoihinsa.
Tuntui kuluvan ainakin kaksi ikuisuutta. Koa tajusi visvaisen poikki hakatun lonkeronpätkän, joka lojui hänen vieressänsä matolla. Ehjiä lonkeroita oli edelleen monta hänen kimpussaan. Hameen saumat repeilivät, kaikki neljää raajaa tuntuivat olevan limaisten köynnösten peitossa, ja hengittäminen kävi hetki hetkeltä mahdottomammaksi. Ainakin sukat olivat jo hajonneet täysin korjauskelvottomiksi...
Koakuma ei ollut aivan varma, ehtikö hän menettää tajuntansa, ennen kuin alkoi tapahtua. Ainakin hän vastusteli ja rimpuili viimeiseen saakka, ampuipa jossakin välissä vielä pari kipunoivaa tulipalloa outoon vainoojaansa. Lopulta hän kuitenkin vajosi sekavaan horteeseen, jossa todellisuus sekoittui uneen ja lukemattomat raksuttavat taskukellot syöksyivät eri nopeuksilla alaspäin halki avaruuden tähtisumujen. Uuden maailmanajan koittaessa kirkkaat sumut alkoivat räjähdellä mustaksi nesteeksi, jonka pisarat sinkoilivat täyttäen tähtienvälistä tyhjyyttä.
***
Kun Koa palasi tolkkuihinsa, tajusi hän ensimmäisenä sirot lastenkengät, jotka pomppivat ylös ja alas. Kenkien sisällä ja niistä vajaat viisi jalkaa ylöspäin sijaitsi kartanon emännän pikkusisko Flandre Scarlet, jota Koakuma ei suinkaan nähnyt joka päivä.
Pikku Flanin kasvot ja vaatteet olivat hirmuisessa sotkussa, eikä pääsisäkkö Izayoikaan ollut selvinnyt ilman uusia roiskeita.
"Se oli kivaa! Saako vielä rutistella?!" hihkui Flandre.
"Nyt riittää, nuoriemäntä. Välipalan ja päiväunien aika. Kohta mennään takaisin alakertaan, ja minä laitan teille jotain oikein hyvää. Sitten vaihdetaan puhdasta ylle."
"Hyvä... nähdä teitä, neiti Izayoi", soperteli Koakuma, ennen kuin tajusi, kuinka heikkona oli.
"Olkaa rauhassa älkääkä puhuko turhaan, tarvitsette lepoa. Asteria-neiti tulee hetken päästä tuomaan teille juotavaa."
Vielä ainakin monen minuutin ajan pääsisäkkö viipyi Koakuman luona valvoen tämän vointia ja samalla puhellen rauhoittavia pikku Flanille, joka ei tahtonut pysyä nahoissaan. Sitten paikalle ehätti keijupalvelijatar Asteria Sickles käsissään tarjotin, jolla seisoivat vesipullo ja juomalasi.
"Jopahan kesti", totesi Izayoi kuivasti.
"Anteeksi, anteeksi! Kun minun ensimmäinen pullo kaatu lattialle!" kimitti Asteria vältellen katsomasta Flandreen.
"Niin niin. Minä saatan nyt nuorenemännän huoneistoonsa, ja neiti Asteria pitää Koakumasta hyvän huolen. Jos Koakuma ei kykene juomaan lasista, niin häntä tulee juottaa pullonsuusta... varovaisesti!"
"Kyllä kyllä neiti Izayoi!"
***
Parisen tuntia oli kulunut siitä, kun Koakuma oli palannut tajuihinsa. Jaloissa oli vieläkin hutera olo, mutta kävellä jo jaksoi, ja aistien terävyys oli palannut lähestulkoon entiselleen. Pikkupirut ovat ihmisiin verrattuna lujaa tekoa. Yhtään luutakaan ei ollut onneksi murtunut.
Itse asiassa lihallinen kuolema ei suinkaan merkitse pikkupirun loppua, mutta oli varsin kyseenalaista, olisiko Koakuma hengittämästä lakattuansa enää milloinkaan kyennyt ottamaan samanlaista siroa ihmisenkaltaista hahmoa. Hän oli hyvin kiintynyt ulkomuotoonsa ja moniin asioihin, jotka se oli hänen elämänsä aikana tehnyt mahdolliseksi. Lukija ehkä ymmärtää tilanteen mittasuhteet, jos sanotaan, että ruumiin menehtyminen olisi merkinnyt Koakumalle jokseenkin samaa kuin vakava selkärankavamma liikuntaa rakastavalle ihmisolennolle. Vielä mutkallisemmaksi olisi saattanut osoittautua eksyminen "madonreiän" kautta jonnekin maailmankaikkeuden toiselle laidalle tai, mikä olisi tässä tapauksessa ollut vielä luultavampaa, kokonaan toiseen kaikkeuteen.
"Kannattaakohan meidän...?" yritti Koakuma.
"Minä aion ottaa tästä asiasta selvän, koska työtehtävieni menestyksellinen hoitaminen vaatii sitä. Tarvitsen teitä todistajana ja mahdollisesti vastaamassa eräisiin tarkentaviin kysymyksiin."
"Ah... Jaa."
Koan ja Izayoin välillä oli aina ollut tietty jännite, koska valtasuhde ei ollut selkeä. Useimmiten Koa väisti Izayoita, ellei tuntenut olevansa miellyttävän vahvoilla, mutta nyt se ei käynyt päinsä. Hän ajatteli tutisevia jalkojaan ja päätti vaieta myöntyen.
Pääsisäkkö tarttui kirjaston oven kolkuttimeen ja jysäytti kolmasti, hivenen raskaammin kuin olisi ollut tarpeen. Hän ja Koakuma astuivat sisään.
"Hrm. Olenko pyytänyt jotakin?" kysyi kirjastonhoitajatar Patchouli Knowledge vilkaisten tulijoita hajamielisen näköisenä.
"Pahoittelen häiriötä, neiti Knowredge. Lienee tapahtunut pieni sekaannus. Koska olen vastuussa tämän kiinteistön hoitamisesta, minun olisi tarpeen päästä selville yksityiskohdista."
"Mistähän ihmeestä mahtaa olla kysymys?" Patchouli nosti vasta nyt kunnolla katseensa pöydällä levällään olevista käsikirjoituksista ja näytti lievästi ärtyneeltä, kun hänen keskittymistänsä häirittiin.
***
Koakuma antoi vaivaantuneena yksityiskohtaisen kuvauksen sattuneesta haaverista, kun pääsisäkkö Izayoi patisti. Muutaman kerran Patchouli Knowledgen silmissä välähti aito kiinnostus, mutta enimmäkseen hän vaikutti hiukan poissaolevalta.
Seurasi pitkä hiljaisuus.
"Olen pahoillani, jos tällä sattumuksella ei ole mitään tekemistä viimeaikaisten maagisten kokeilujenne kanssa, neiti Knowredge. Kenties menin olettamuksissani liian pitkälle." Sakuya Izayoi painoi kohteliaasti päänsä.
"Jaa? Niin, tuota, ette. Oli se minun madonreikäni. Olisin tarvinnut muutaman kappaleen niitä yōkaita, mutta taisin tosiaan sijoittaa sen aukon pari–kolmekymmentä jaardia liian kauas. Niin, niinhän se oli. Ihmettelin vähän aikaa, minne aukko oli joutunut. Sitten huomasin toisen ratkaisun käsillä olevaan ongelmaan ja innostuin niin, että unohdin koko jutun. Ei kai teille aiheutunut kohtuutonta vaivaa? Pitää mainita tästä, kun seuraavan kerran juttelen emännän kanssa. Olette tehnyt hyvää työtä, neiti Izayoi, ja Remilia varmasti tietää minua paremmin, miten teidät kannattaa palkita."
Koakuma kääntyi katsomaan pääsisäkköä Izayoita, joka näytti – vaikkakin erittäin pidätetysti – haukkovan henkeään ja turhaan etsivän sanoja.
"Nyt, jos sallitte, palaisin työni pariin", jatkoi kirjastonoita. "Olen juuri erittäin kiinnostavassa vaiheessa. Kiitos vielä kerran. Voitte poistua, molemmat."
***
Hong Meiling kuuli askelia tunnollisesti vahtimansa portin sisäpuolelta. Jonkun kengänpohjat narskahtelivat suurta puutarhakäytävää peittävässä ohuessa lumessa eri tavalla kuin Sakuyan määrätietoinen astunta ja kuitenkin selvästi raskaammin kuin keijukaispiikojen tossujen hipaisut. Kyseessä ei myöskään ollut kukaan Meilingin omasta vartioväestä.
Meiling kääntyi katsomaan ja näki Koakuman horjuvan kohti porttia.
"Katsos, Koa, mitäs sinä? Lähettikö Patchouli-neiti asioille?" kysyi Meiling hymyillen.
Sitten hän tajusi, että pikkupiru oli aivan tolaltaan ja pelkissä sisävaatteissa.
"Minä... Minä meinasin kuolla tänään!" pihahti Koa. Hän katsoi Meilingiä hetken aikaa silmiin huulet vapisten, kapsahti sitten tämän syliin ja puhkesi hillittömään itkuun.
"Joku tosi vahva yōkai meinasi tappaa minut ihan ku-huoliaaksiii... yhyyyyy... eikä Patchouli-neitiä kiinnostanut y-hyhtäääään! Äääääää!"
"Noh, noh", lohdutteli Meiling puristaen Koakumaa syliinsä ja silitellen tämän tuuheita punaisia hiuksia, "kyllä kaikki järjestyy. Kaikki järjestyy. Patchouli-neidillä on joskus semmoisia päiviä, että hän on vähän muissa maailmoissa. Ei hän sillä pahaa tarkoita."
"U-huuuu-huäääää!"
"Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kaikki järjestyy", rupatteli portinvartija Hong Meiling lempeään sävyyn.
Hän tähysi Koakuman pään ylitse Punaisen paholaisen kartanon jylhinä kohoavien kiviseinien suuntaan ja mietti mielessään, mahtaisiko mikään järjestyä yhtään miksikään. Voilen kirjastosta oli jo monen viikon ajan kantautunut pahaenteisiä huhuja. Huoli ja epätietoisuus varjostivat koko palvelusväen elämää, sillä Patchouli-neiti ei toden totta ollut entisensä.
Hieda no Mukyū, 2. ja 12.11.2013 sekä 12.–14.1.2014
Tämä välinäytös kuuluu samaan jatkumoon kuin julkaistut ensimmäinen ja toinen osa sekä hahmotelman asteella oleva kolmas osa, mutta on saanut alkunsa paljon niitä myöhemmin, muistaakseni vasta vuoden 2013 aikana. Muista poiketen tämä osa ei myöskään perustu mihinkään kuvitukseen vaan on saanut innoituksensa muista osista sekä keskusteluista, joita olen niistä Teerätin kanssa käynyt.
*********
Pitkä käytävä oli ikkunaton. Yksikään kynttilä tai lamppu ei palanut.
Koakuma suunnisti liikemuistinsa varassa, vaikka kaukaa selän takaa toiselta käytävältä siroava heikko valo olisikin riittänyt hänen pimeänäölleen. Hän oli kulkenut tätä reittiä edes ja takaisin päivittäin jo vuosikymmenten ajan. Kainalossaan hän kantoi sisäkön silkkinauhalla yhteen sitomaa kirjanippua, palautuksia kartanon emännältä.
Voilen yliluonnollisen kirjaston jykevä jalopuinen ovi häämötti edessäpäin. Oli hiljaista kuin hautakammiossa.
Oliko?
Pikku paholainen seisahtui kuulostelemaan tuttuun paikkaan. Rakennuksen suora ulkoseinä jäi hänen oikealle puolelleen, ja etuvasemmalla käytävä laajeni muodostaen kaarevan sohvasyvennyksen, joka oli varmaankin aiottu jonkinmoiseksi odotustilaksi. Koakuma ei ollut milloinkaan nähnyt kenenkään istuutuvan ylelliselle sohvalle, jota Sakuya Izayoi ja keijupiiat säännöllisin väliajoin puhdistivat. Itse hän oli joskus puuhiensa lomassa heittäytynyt selälleen nautiskelemaan istuintyynyjen untuvaisesta pehmeydestä.
Sohvan yläpuolella, keskellä syvennyksen seinää, riippui XV vuosisadalla maalattu muotokuva, josta Koakumakaan ei kyennyt tässä valaistuksessa erottamaan juuri muuta kuin kehykset. Patchouli-neiti oli kerran maininnut, että kyseessä oli itsensä Lippin teos, mutta koskaan ei ollut tullut puheeksi, ketä se esitti. Koakuma arvaili, että kyseessä oli joku Remilia-neidin edesmenneistä ihmissukulaisista. Sohvan molemmin puolin seisoivat tummat, korkeat, pyöreiksi sorvatut puujalustat ja niillä hienosta valkoisesta porsliinista valmistetut lohikäärmeenkuvat. Vielä syvennyksen seiniä vasten, käytävän puolelle, oli asetettu kaksi korkeaa lasiovista vitriiniä. Ala-ja keskihyllyt oli tiiviisti täytetty Voilen kirjojen tarpeettomilla kaksoiskappaleilla; ylimmillä hyllyillä oli lisää vanhaa koristekeramiikkaa.
Sohvan alta, tai pikemminkin sen kirjastonpuoleisen päädyn tietämiltä, kantautui Koan herkkiin korviin vaimeaa, epäsäännöllistä pulputtelevaa ääntä. Ensimmäisenä se toi mieleen kuplivan mudan, jota Koakuma oli nähnyt tuliperäisillä seuduilla liikkuessaan.
Koakuma siristi silmiään ja polvistui katsomaan, mitä sohvan alla oikein tapahtui.
Epäilemättä siellä oli jotakin liikkuvaa. Jotakin tummaa, luultavasti kiiltäväpintaista, hitaasti ja kömpelösti nytkähtelevää.
Tässä kartanossa sai tottua kummallisiin asioihin, mutta kituvaa rusakon kokoista rupikonnaa tai ties mitä eläinparkaa ei sentään voinut ohittaa noin vain. Koa astui kolme askelta lähemmäksi ja – silkan huvin vuoksi – raapaisi hameensa takamuksesta liekin vasemman etusormensa päähän kuin tulitikkuun ikään. Näppärä temppu, jonka hän oli jo kauan kauan sitten oppinut eräältä vanhemmalta pikkupirulta ja joka jaksoi naurattaa tovereita kemuissa vuodesta toiseen. Muuan uusi tuttavuus, Suika Ibuki, oli jo kahdesti oikein pyytämällä pyytänyt Koakumaa esittelemään taitoaan ja sitten ratkennut remakkaan nauruun. Koa epäili, että Suika oli ollut päissään.
Valo vahvisti aiemman näköhavainnon: sohvan alta pilkotti jotakin ruskehtavan tummanvihreää, niljaisen kiiltävää. Se, minkämoisesta oliosta oli kysymys, ei vieläkään selvinnyt.
Olio liikahteli hyvin hitaasti, välillä pysähtyen kokonaan. Koakuman teki mieli kumartua silittelemään sitä ja lepertelemään; hänessä ilmestys herätti vähintään yhtä paljon hoivaamisviettiä kuin monessa Eevan ja Aatamin lapsessa jalkaansa ontuva pikkuinen koiranpentu. Vaisto kuitenkin varoitti epämääräisesti. Koa jäi seisomaan niille sijoilleen ja alkoi matalalla äänellä mutista tunnistusloitsua.
Loitsu olisi ollut monen tusinan säkeen mittainen, mutta jo seitsemännen sanan kohdalla se keskeytyi. Sohvan kirjastonpuoleisen etujalan vierestä singahti esiin jotakin nopeasti kuin sammakon kieli. Se jokin kiertyi järkkymättömän tiukasti Koan oikean säären ympärille ja alkoi vetää.
Noh noh, tuumasi pikkupiru, tämmöisiä lonkeroleikkejä minä en aio tänään leikkiä ollenkaan. Hänen oikeasta kämmenestään syöksyi omituisen otuksen tarttumaelimeen luumun kokoinen valopallo, jonka voima olisi saanut vaikka kookkaan suden ryntäämään suin päin tiehensä – uikuttaen mutta silti jokseenkin vahingoittumattomana.
Näpäytyksellä ei ollut lonkeroon niin minkäänlaista vaikutusta. Ote ei edes nytkähtänyt. Tosin Koa tunsi, että häntä kiskottiin hitaasti kasvavalla voimalla sohvaa kohti, mutta se voima oli äskeisestä laukauksesta täysin riippumaton. Vielä Koakuma ei ollut antanut tuumaakaan periksi vaan seisoi paikallaan järkkymättä.
"Kuules nyt, ymmärrätkö puhettani?" hän kysäisi oliolta japaniksi. Hän yritti uudelleen parilla ihmisille tuiki tuntemattomalla kielellä sekä latinaksi ja englanniksi.
Harmi kun ei ole tullut opetelluksi kiinaa, vaikka nykyään eletään tässä maailmankolkassa, tuumi Koa laukaistessaan kelmeää valoa hehkuvan nuolenkärjen, joka olisi polttanut ihmisihon karrelle pahan kerran. Tosin hän jo uumoili joutuneensa vastakkain kielitaidoltaan lähinnä toukkaa vastaavan yōkain kanssa. Lonkero-otus ei välittänyt ammuksesta tipan tippaa.
Sohvan alta singahti esiin toinen lonkero, joka kiertyi Koakuman vasemman ranteen ympärille. Pikkupiru älähti enemmän hämmästyksestä kuin pelosta tai kivusta. Hänen keskittymisensä herpaantui, kirjanippu putosi lämähtäen lattialle, ja sohvasyvennystä valaissut liekki sammui. Silmät yrittivät totutella palanneeseen pimeyteen mutta eivät toistaiseksi nähneet yhtään mitään. Lonkeroista edellinen alkoi hyvin hitaasti kiemurtaa säärtä ylöspäin kuin köynnös. Koakuman sievät punaiset reisisukat lähtivät vastenmielisesti kiertymään.
Ei tule kesää, ajatteli Koa päättäväisenä ja ampui säärtään pitkin kiipeävän lonkeron varteen lyhyen sarjan suuria onttoja valopalloja. Yksikin täysosuma olisi pudottanut hänen vertaisensa vähäisen yōkain selälleen vasten tannerta.
Lonkero taisi värähtää aavistuksen verran, ikään kuin sitä olisi odottamatta nipistetty kynnenkärjin.
Koakuma hengitti syvään ja ampui samaan lonkeroon niin kovan energialatauksen kuin kerralla kykeni. Sohvan verhoilu ja lattiaa peittävä matto taisivat hieman kärvähtää, Sakuya-neiti ei nyt kyllä ilahtuisi. Vitriinit helisivät kevyesti ja ilma räsähteli holtittoman taikavoimien käytön sekoittaessa lähiympäristön sähköjännitteet.
Sohvan alta kuului vähäinen vingahdus. Lonkeroitten ote kiristyi havaittavasti. Osumakohdasta näytti pintalima vähän kuivahtaneen. Kolmas lonkero singahti esiin ja takertui Koan vasempaan nilkkaan. Yllättävä nykäisy suisti hänet polvilleen. Oikea käsi tapasi tukea lohikäärmeveistoksen puujalustasta. Jalusta keikahti rymisten kumoon, mutta korvaamattoman taideteoksen pikkupiru sai pelastettua hurjalla koppauksella.
Koakuma yritti saada hengityksensä tasaantumaan. Hän tajusi, että häneen jo aivan selvästi sattui vähän. Hän tajusi, että ensimmäinen lonkero oli hänen säärensä ympärillä kuin korkkiruuvi ja että sen kärki melkein tapaili hänen polvitaivettaan. Sukkiin oli tainnut tulla pieniä repeämiä.
Koa uumoili vahvasti olevansa kauheassa hädässä. Hetken nieleskeltyään hän laski porsliinilohikäärmeen lattialle vitriinin viereen ja alkoi huutaa apua niin lujaa kuin kurkusta lähti.
Hän tiesi, että kartanon kirjaston jykevä ovi piti ääntä erinomaisesti.
***
Pääsisäkkö Sakuya Izayoita oli jo tuntikausien ajan vaivannut tunne, että kirjastosiiven aika-avaruusjatkumossa oli jotakin vinksallaan. Oli vain ollut niin paljon muuta mietittävää. Aika ja tila temppuilivat helposti, kun niitä venytteli ja vanutteli. Jonkin suorakulmaisen huoneen kulmien summa sai aivan rauhassa olla nelisensataa astetta muutaman tunnin ajan, varsinkin jos talossa ei sattunut olemaan vieraita.
Nyt Izayoi kuitenkin marssi harmistuneena kohti havaitsemaansa häiriötä. Oli selvästi aistittavissa, ettei kyseessä ollut pelkkä vääristymä vaan ties minne johtava pohjaton madonreikä. Mikä vielä pahempaa, se ei ollut Izayoin omien puuhien sivutuote vaan jonkun muun työn tulos. Sisäkkö epäili vahvasti kirjastonoitaa, mutta ulkopuolisten tunkeilijoitten vaaraakaan ei sopinut unohtaa.
Kuullessaan käheitä avunhuutoja Izayoi pinkaisi kevyeen juoksuun. Hän varoi hengästyttämästä itseään tai tekemästä niin äkkinäisiä liikkeitä, että hänen kantamansa öljylampun liekki saattaisi päästä tukahtumaan. Juuri ennen viimeistä kulmaa hän hidasti askelensa takaisin reippaaksi mutta arvokkaaksi kävelyksi.
Nähdessään lonkeroihin sotkeutuneen pikkupirun Izayoi ei osannut päättää, pitäisikö hänen huvittua vai huolestua toden teolla. Tyttöparan toinen jalka oli jo näkymättömissä, toisen tämä oli saanut kiilattua sohvan etureunaa vasten. Lonkerot eivät olleet ryhtyneet repimään Koaa väkisin palasiksi vaan olivat sen sijaan lähteneet etenemään entistäkin innokkaammin. Tarkoituksena oli epäilemättä puristaa tytön mahaa ja ehkä kaulaakin, kunnes tältä menisi taju.
"Ratkaistaanpa tämäkin ongelma", totesi Izayoi ääneensä.
***
Koakuma oli huojentunut koko lailla nähdessään yhden kartanon voimallisimmista olennoista. Sitten hän ei ollut kunnolla kyennyt seuraamaan tapahtumia; epäilemättä pääsisäkkö oli pysäytellyt ja käynnistellyt aikaa mielensä mukaan.
Olo ei kuitenkaan ollut helpottunut vähääkään lisää siinä vaiheessa, kun Sakuya-neiti oli ensi kerran puhutellut häntä suoraan:
"Koakuma-neiti on nyt hyvä ja odottaa kärsivällisesti. Asiat kyllä hoidetaan kuntoon."
Näin puhuessaan Sakuya-neiti oli puhdistellut mustaa verta ja limaa veitsestään. Hänen kätensä olivat olleet niin saastaiset, ettei Koa ollut milloinkaan moista nähnyt, ja pieniä roiskeita oli näkynyt myös palvelijattaren poskilla sekä esiliinassa. Sitten Izayoi oli rientänyt matkoihinsa.
Tuntui kuluvan ainakin kaksi ikuisuutta. Koa tajusi visvaisen poikki hakatun lonkeronpätkän, joka lojui hänen vieressänsä matolla. Ehjiä lonkeroita oli edelleen monta hänen kimpussaan. Hameen saumat repeilivät, kaikki neljää raajaa tuntuivat olevan limaisten köynnösten peitossa, ja hengittäminen kävi hetki hetkeltä mahdottomammaksi. Ainakin sukat olivat jo hajonneet täysin korjauskelvottomiksi...
Koakuma ei ollut aivan varma, ehtikö hän menettää tajuntansa, ennen kuin alkoi tapahtua. Ainakin hän vastusteli ja rimpuili viimeiseen saakka, ampuipa jossakin välissä vielä pari kipunoivaa tulipalloa outoon vainoojaansa. Lopulta hän kuitenkin vajosi sekavaan horteeseen, jossa todellisuus sekoittui uneen ja lukemattomat raksuttavat taskukellot syöksyivät eri nopeuksilla alaspäin halki avaruuden tähtisumujen. Uuden maailmanajan koittaessa kirkkaat sumut alkoivat räjähdellä mustaksi nesteeksi, jonka pisarat sinkoilivat täyttäen tähtienvälistä tyhjyyttä.
***
Kun Koa palasi tolkkuihinsa, tajusi hän ensimmäisenä sirot lastenkengät, jotka pomppivat ylös ja alas. Kenkien sisällä ja niistä vajaat viisi jalkaa ylöspäin sijaitsi kartanon emännän pikkusisko Flandre Scarlet, jota Koakuma ei suinkaan nähnyt joka päivä.
Pikku Flanin kasvot ja vaatteet olivat hirmuisessa sotkussa, eikä pääsisäkkö Izayoikaan ollut selvinnyt ilman uusia roiskeita.
"Se oli kivaa! Saako vielä rutistella?!" hihkui Flandre.
"Nyt riittää, nuoriemäntä. Välipalan ja päiväunien aika. Kohta mennään takaisin alakertaan, ja minä laitan teille jotain oikein hyvää. Sitten vaihdetaan puhdasta ylle."
"Hyvä... nähdä teitä, neiti Izayoi", soperteli Koakuma, ennen kuin tajusi, kuinka heikkona oli.
"Olkaa rauhassa älkääkä puhuko turhaan, tarvitsette lepoa. Asteria-neiti tulee hetken päästä tuomaan teille juotavaa."
Vielä ainakin monen minuutin ajan pääsisäkkö viipyi Koakuman luona valvoen tämän vointia ja samalla puhellen rauhoittavia pikku Flanille, joka ei tahtonut pysyä nahoissaan. Sitten paikalle ehätti keijupalvelijatar Asteria Sickles käsissään tarjotin, jolla seisoivat vesipullo ja juomalasi.
"Jopahan kesti", totesi Izayoi kuivasti.
"Anteeksi, anteeksi! Kun minun ensimmäinen pullo kaatu lattialle!" kimitti Asteria vältellen katsomasta Flandreen.
"Niin niin. Minä saatan nyt nuorenemännän huoneistoonsa, ja neiti Asteria pitää Koakumasta hyvän huolen. Jos Koakuma ei kykene juomaan lasista, niin häntä tulee juottaa pullonsuusta... varovaisesti!"
"Kyllä kyllä neiti Izayoi!"
***
Parisen tuntia oli kulunut siitä, kun Koakuma oli palannut tajuihinsa. Jaloissa oli vieläkin hutera olo, mutta kävellä jo jaksoi, ja aistien terävyys oli palannut lähestulkoon entiselleen. Pikkupirut ovat ihmisiin verrattuna lujaa tekoa. Yhtään luutakaan ei ollut onneksi murtunut.
Itse asiassa lihallinen kuolema ei suinkaan merkitse pikkupirun loppua, mutta oli varsin kyseenalaista, olisiko Koakuma hengittämästä lakattuansa enää milloinkaan kyennyt ottamaan samanlaista siroa ihmisenkaltaista hahmoa. Hän oli hyvin kiintynyt ulkomuotoonsa ja moniin asioihin, jotka se oli hänen elämänsä aikana tehnyt mahdolliseksi. Lukija ehkä ymmärtää tilanteen mittasuhteet, jos sanotaan, että ruumiin menehtyminen olisi merkinnyt Koakumalle jokseenkin samaa kuin vakava selkärankavamma liikuntaa rakastavalle ihmisolennolle. Vielä mutkallisemmaksi olisi saattanut osoittautua eksyminen "madonreiän" kautta jonnekin maailmankaikkeuden toiselle laidalle tai, mikä olisi tässä tapauksessa ollut vielä luultavampaa, kokonaan toiseen kaikkeuteen.
"Kannattaakohan meidän...?" yritti Koakuma.
"Minä aion ottaa tästä asiasta selvän, koska työtehtävieni menestyksellinen hoitaminen vaatii sitä. Tarvitsen teitä todistajana ja mahdollisesti vastaamassa eräisiin tarkentaviin kysymyksiin."
"Ah... Jaa."
Koan ja Izayoin välillä oli aina ollut tietty jännite, koska valtasuhde ei ollut selkeä. Useimmiten Koa väisti Izayoita, ellei tuntenut olevansa miellyttävän vahvoilla, mutta nyt se ei käynyt päinsä. Hän ajatteli tutisevia jalkojaan ja päätti vaieta myöntyen.
Pääsisäkkö tarttui kirjaston oven kolkuttimeen ja jysäytti kolmasti, hivenen raskaammin kuin olisi ollut tarpeen. Hän ja Koakuma astuivat sisään.
"Hrm. Olenko pyytänyt jotakin?" kysyi kirjastonhoitajatar Patchouli Knowledge vilkaisten tulijoita hajamielisen näköisenä.
"Pahoittelen häiriötä, neiti Knowredge. Lienee tapahtunut pieni sekaannus. Koska olen vastuussa tämän kiinteistön hoitamisesta, minun olisi tarpeen päästä selville yksityiskohdista."
"Mistähän ihmeestä mahtaa olla kysymys?" Patchouli nosti vasta nyt kunnolla katseensa pöydällä levällään olevista käsikirjoituksista ja näytti lievästi ärtyneeltä, kun hänen keskittymistänsä häirittiin.
***
Koakuma antoi vaivaantuneena yksityiskohtaisen kuvauksen sattuneesta haaverista, kun pääsisäkkö Izayoi patisti. Muutaman kerran Patchouli Knowledgen silmissä välähti aito kiinnostus, mutta enimmäkseen hän vaikutti hiukan poissaolevalta.
Seurasi pitkä hiljaisuus.
"Olen pahoillani, jos tällä sattumuksella ei ole mitään tekemistä viimeaikaisten maagisten kokeilujenne kanssa, neiti Knowredge. Kenties menin olettamuksissani liian pitkälle." Sakuya Izayoi painoi kohteliaasti päänsä.
"Jaa? Niin, tuota, ette. Oli se minun madonreikäni. Olisin tarvinnut muutaman kappaleen niitä yōkaita, mutta taisin tosiaan sijoittaa sen aukon pari–kolmekymmentä jaardia liian kauas. Niin, niinhän se oli. Ihmettelin vähän aikaa, minne aukko oli joutunut. Sitten huomasin toisen ratkaisun käsillä olevaan ongelmaan ja innostuin niin, että unohdin koko jutun. Ei kai teille aiheutunut kohtuutonta vaivaa? Pitää mainita tästä, kun seuraavan kerran juttelen emännän kanssa. Olette tehnyt hyvää työtä, neiti Izayoi, ja Remilia varmasti tietää minua paremmin, miten teidät kannattaa palkita."
Koakuma kääntyi katsomaan pääsisäkköä Izayoita, joka näytti – vaikkakin erittäin pidätetysti – haukkovan henkeään ja turhaan etsivän sanoja.
"Nyt, jos sallitte, palaisin työni pariin", jatkoi kirjastonoita. "Olen juuri erittäin kiinnostavassa vaiheessa. Kiitos vielä kerran. Voitte poistua, molemmat."
***
Hong Meiling kuuli askelia tunnollisesti vahtimansa portin sisäpuolelta. Jonkun kengänpohjat narskahtelivat suurta puutarhakäytävää peittävässä ohuessa lumessa eri tavalla kuin Sakuyan määrätietoinen astunta ja kuitenkin selvästi raskaammin kuin keijukaispiikojen tossujen hipaisut. Kyseessä ei myöskään ollut kukaan Meilingin omasta vartioväestä.
Meiling kääntyi katsomaan ja näki Koakuman horjuvan kohti porttia.
"Katsos, Koa, mitäs sinä? Lähettikö Patchouli-neiti asioille?" kysyi Meiling hymyillen.
Sitten hän tajusi, että pikkupiru oli aivan tolaltaan ja pelkissä sisävaatteissa.
"Minä... Minä meinasin kuolla tänään!" pihahti Koa. Hän katsoi Meilingiä hetken aikaa silmiin huulet vapisten, kapsahti sitten tämän syliin ja puhkesi hillittömään itkuun.
"Joku tosi vahva yōkai meinasi tappaa minut ihan ku-huoliaaksiii... yhyyyyy... eikä Patchouli-neitiä kiinnostanut y-hyhtäääään! Äääääää!"
"Noh, noh", lohdutteli Meiling puristaen Koakumaa syliinsä ja silitellen tämän tuuheita punaisia hiuksia, "kyllä kaikki järjestyy. Kaikki järjestyy. Patchouli-neidillä on joskus semmoisia päiviä, että hän on vähän muissa maailmoissa. Ei hän sillä pahaa tarkoita."
"U-huuuu-huäääää!"
"Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kaikki järjestyy", rupatteli portinvartija Hong Meiling lempeään sävyyn.
Hän tähysi Koakuman pään ylitse Punaisen paholaisen kartanon jylhinä kohoavien kiviseinien suuntaan ja mietti mielessään, mahtaisiko mikään järjestyä yhtään miksikään. Voilen kirjastosta oli jo monen viikon ajan kantautunut pahaenteisiä huhuja. Huoli ja epätietoisuus varjostivat koko palvelusväen elämää, sillä Patchouli-neiti ei toden totta ollut entisensä.
