^eli ensimmäinen arvaukseni osui siis oikeaan?

En myönnä mitään

Ilmeesi, kun Phoenix (siis Wright, ei se supersankari) on pelattavana hahmona Ultimate Marvel VS Capcom 3:ssa?

Lapsena pelkäsin pelata Dangerous Dave in the Haunted Mansionia, vaikka muuten se olikin loistava peli. Hyi helkkari hämähäkejä ja limaklönttejä... varsinkin toka kenttä pelotti.

Vähän vanhempana katsoin, en itse pelannut, kun isoveli pelaili Resident Evil 3:a. Jännää oli kyllä.

Noiden jälkeen en ole juuri pelottaviin peleihin törmännyt, eivätkä kauhupelit hirveästi kiinnosta muutenkaan. Ainakaan ei tule näin äkkiseltään mieleen mitään erityisemmin järkyttänyttä. Half-Life 2:n Ravenholm tosin oli kamala paikka. Amnesian demossakin jätin vesihirviökohdassa kesken turhautumisen, en kauhun takia.

Koska olen laiska paska, kopioin tämän tekstini osittain kirjoituksestani eräältä toiselta foorumilta.

Ai että oli loistavia pelejä sedän ikivanhalla tietokoneella aikoinaan... Wolfenstein 3D, Dangerous Dave, Scorched Earth, Body Blows.... Nythän tämä aihe on ajankohtainen, kun latasin DOSBoxin koneelle ja opettelin käyttämään sitä. Nyt pyörivät nuo samaiset pelit, ja pari muuta, omalla nykykoneellani Ainoana ongelmana Wolffiksen kamala ohjaussysteemi, jossa joko liikutat kameraa tai liikut. Varsinkin Xbox 360 -ohjaimella pelattaessa ei meinaa millään tottua asiaan.

Kun kotiin hankittiin tietokone joskus 1990-luvun lopulla, sai meikäläinen nauttia myös sellaisista peliklassikoista kuin Muumit piilosilla (+meren aalloilla, taikatalvi, näkymätön lapsi ja taikurin hattu) ja Pete Pilotti & Pontiac: Vaaleanpunaiset tiikerit. Myös Disneyn Pelivimma, Jurassic Park: Dino Defender, Grand Theft Auto, Gex, Rakenna autoja Masa Mainion kanssa (saksankielinen XD) ja Star Wars: Droidworks (vain demo) olivat timantinkovia tapauksia. Äitipuoli nimittäin tykkäsi asennella koneelle kaikenlaisia pelejä, mistä lie saanut käsiinsä. Isoveljeltä sain Mikrobitti-lehden huvi&hyöty-rompuilta mm. pelit Little Fighter 2, Pekka Kana, Destructoid (tai jotain), Volcano (2D-tasohyppelyräiskintä, jota en voi enää koskaan löytää nimen takia), Tapan kaikki 4: Bloodshed, Rekkaturvat ja Rage (ei se uusi peli, vaan 3D-mätkintä). Aamiasmurojen kylkiäispelit olivat myös yllättävän laadukkaita, mieleen ovat jääneet varsinkin Action Man, Lucky Luke ja Bionicle. Tai ainakin ne silloin tuntuivat laadukkailta.

PC:n lisäksi elin Pleikkarin kanssa. Metal Gear Solid (ei kaivanne esittelyjä/selittelyjä), Quake 2 (kivenkova moninpeli), Resident Evil 3: Nemesis (pelotti jo pelkkä sivustaseuraaminen), NHL 2000 (taklaaminen oli pelin parasta antia), Tarzan, Hercules (kaksi edellämainittua mielenkiintoisia 2D-tasoloikkia), Crash Team Racing (parempi kuin Mario Kart), Abe's Odyssey, Spyro 2 (kuulemma paljon ykköstä huonompi) ja lukuisat demoromput ovat muistoissani ikuisesti. ^_^

Serkkupoika kadehdutti omilla konsoleillaan. Jo pienenä mokoma oli saanut sellaisen ihmetapauksen kuin Mega Joy. Se oli sellainen (piraatti)laite, joka oli yksittäinen, telkkariin liitettävä N64-ohjaimen näköinen padi, joka sisälsi muistaakseni n. 150 NES-peliä, joukossa esim. Mortal Kombat (ööh, NES:ille?), Nuts n' Milk, War City (tunnetaan myös muilla nimillä, anyways paras tankkipeli ikinä), Popeye, Super Arabian, Bomberman, Dig Dug, The Legend of Kage (ei mitään tekemistä Zeldan kanssa), biljardi, Mappy (rakastin sitä peliä), ja jokin Donkey Kong -tyylinen tasohyppely matemaattisilla tehtävillä. Harmi, ettei mokoma laite ole toiminut vuosiin, sillä tarjouduin sen jopa serkulta ostamaan joskus aikoja sitten, tämän saatua Xboxin).

Serkku se pelaili Xboxilla ja myöhemmin Xbox 360:llä Haloa, ja minulla ainut oma konsoli siihen mennessä oli GBA: SP. Senkin sain vasta orgasmoituani kaverin pimeäruutu-GBA:n ääressä Boulder Dash: EXiä pelaillen (moninpelinä rautaa) ja kinuttuani omaa. Star Wars Episode III, Ultimate Spiderman ja sensemmoiset olivat hyvää, mutta helposti unohdettavaa viihdettä. Super Marioita pelailin aivan onnessani. Loistopelejä, ei niistä muuta voi oikein sanoa. Joululahjaksi saamani Pokémon Sapphire tuli yllätyksenä. "Tällainen lastenpeli", mietin halveksuen, mutta Holy Pokeballs, se oikeasti tuntui olevan ihan helvetin hauska pelattava! Jo alle puolessavälissä peliä pysähdyin ruohikon reunaan, katselin merelle kun polkupyöräilijät ajelivat radalla yläpuolellani, ja tajusin, että perkele, minähän rakastan tätä peliä. Siitä alkoi Pokémon-villitykseni, joka on jo laantunut jonkin aikaa sitten, mutta omistuksesta löytyy viitisen sarjan peliä kuitenkin. Jälkeen pitkän siihenkin tosin kyllästyin, siellä ne Pokémonit nyt homehtuvat Pokécentterin PC:llä.

Xboxiin palaten, omani sain joululahjaksi vuonna 2007, ja senkin vaatimalla pyysin ihan vain Halo 3:n takia. Halotuksen tosin aloitin vasta seuraavan vuoden kesällä, vaikka vanhemmat vähän vastustelivatkin iästäni johtuen. Puoli vuotta nuoremman serkkupojan tilanteeseen vetoaminen ilmeisesti auttoi, olihan tämä sentään pelannut Max Payneä jo silloin, kun minä puuhastelin Alkupolku-pelien parissa. Kaverini luonna tosin pääsin tutustumaan GTA-sarjaan (siis kolmoseen ja Vice Cityyn), joka on yhä yksi lempparipelisarjoistani. Mutta joo, Xbox 360 tuli ja mukana Sonic the Hedgehog (2006). Iskä oli nimittäin huomannut, kuinka innostunut olin Sonic-peleistä. Siis missä vaiheessa? FLASHBAACK...

Jo ennen Xboxin saamista sain kaverin lainaamaan PS2:sensa meille (koska heikäläiset omistavat samassa taloudessa kaksi). Muita pelejä vähän "meh"-asenteella pelailin, mutta innostuin helkkaristi Sonic Mega Collection(Plus)ista. Varsinkin Sonic 2:n moninpelaaminen oli hauskaa, vaikkakin armotonta, eikä kenttiäkään ollut kovin montaa. Tästä kuitenkin alkoi Sonic-fanitukseni.

End of flashbaaack. Koska olin silloin vielä peleistä tietämätön ja naiivi (ja siitä on vasta nelisen vuotta, auts), pidin Sonic 2006:a melko hyvänä pelinä puutteista huolimatta. Siksi internettiin sukeltaminen asian perässä iski naamaan kuin märkä rätti. Opinpahan vähän kriittisyyttä. Onkin ironista, että vasta viime vuonna Xbox livestä ostamani Sonic Adventure taas ei oikein napannut, koska kaikki puutteet ja virheet loikkasivat naamalle. Kuitenkin peliä nostalgisoidaan Sonic-fanien keskuudessa. Tällainen samanlainen väärinpäin-asettelu toistui Pokémon-pelien kohdalla. Sapphire (tai Emerald) tuntui mielestäni sarjan parhaalta peliltä, kun taas Red ei niin innostanut. Ilmeisesti sillä on erittäin paljon väliä, mihin sarjan peliin ekana tutustuu, ja missä vaiheessa.
Muita omistamiani Sonic-pelejä ovat mm. Sonic Advance 3, Shadow the Hedgehog, Sonic Unleashed, Sonic Rush Adventure, Sonic Classic Collection, Sonic Chronicles: the Dark Brotherhood ja Sonic Battle.

Nykyään olen lähinnä pelaillut Xbox 360:llä ja tänä vuonna aloitin uudestaan PC-pelaamisen. DS Lite (joka korvasi GBASP:n) on jäänyt kaappiin pölyttymään, mutta on silläkin tullut Chrono Triggeriä, Mario Karttia, Super Mario 64:ää ja Zeldaa pelailtua. Xboxin pelivalikoima on aika räiskintäpainotteinen, mutta laajennusta etsin roolipelien osastosta. Toisaalta pitäisi myös hankkia esim. jokin CoD, koska ei kaverien kanssa jaksa aina sitä samaa Haloa pelailla saman konsolin ääressä, ja niin harva peli ylipäätään tarjoaa sellaisen mahdollisuuden nykypäivänä. Orange Boxin, Duke Nukem 3D:n, Perfect Darkin ja monet muut koin Xbox 360:llä.

PC:llä olen päättänyt sekä pelailla vanhoja muistoja (DOSBox) että kokea väliinjääneet merkkitapaukset, kuten Deus Ex (jonka pelasin läpi vasta loppukesästä), Mafia (ostoslistalla) ja Return to Castle Wolfenstein (+Doomit, Quaket, jne.). Minecraftillähän se PC:n uudelleenlämmittely alkoi, ja VVVVVV, Terraria sekä Ben There, Dan That! ovat myös mukaani tarttuneita indiepelejä. Uudet pelit eivät välttämättä läppärilläni niin hyvin pyörisi, joten kätevästi niitä varten on Xbox 360.

Sivuhuomautuksena ja kronologisesta linjasta poiketen mainitsen myös NES:in, jota hakkasin kaverin (saman, joka myöhemmin lainasi PS2:nsa) luona tosi paljon. Harmi, että moninpelaaminen jäi väliin, koska toinen ohajin oli rikki. Pelasimmekin vuorotellen SMB:n moninpelisäännöin: kuolemasta tai kentänläpäisystä vaihtuu vuoro. Probotector(PAL-versio "poliittisesti arveluttavasta" Contrasta), Battletoads, Castlevania, ja tietenkin SMB. Duck hunttia kokeillessa Zapper hajosi painettuani liipaisinta ensimmäisen kerran. Contra-koodi ei tullut Probotectorissa tutuksi, koska kaverilta löytyi Game Genie.



Siinäpä se suurin piirtein olikin. Pelaajaelämänkertani tiivistettynä. Näin lyhyesti. Aamen.

Korjaan: pitäisikö ladata tämä? Datafoxin servulle pääsee laittomallakin versiolla, kyl miiee tiiän >: D

Vastaukseni kysymykseesi on KYLLÄ.

EDIT: JazuliuZ, olet rikkonut Touhou.fi:n säännöissä ilmenevää ehdotusta nro. 8 , häpeä sinä syntinen! JA MODET PAIKALLE ULI ULI!
(korjaa ite nopeesti ni et jää kiinni ja mun viesti menettää merkityksensä)

Kyllä pitäisi löytyä 15 euroa tämäntasoista peliä varten.
I highly disapprove.

Niin mitä/mistä siellä palautteessa sitten ulistiin?

Olen lukenut nimenomaan tuon samaisen artikkelin, ja lisäksi Japanpop-lehdessä oli aika samankaltainen juttu myös. Sain ainakin tietää jonkin verran lisää Touhousta silloin syksyllä. Hyvin kirjoitettu ja esitelty kyllä Touhoun perusasioita.

Tarkoituksena on ollut hankkia joskus ykkösosa (ja ehkä enemmänkin) DS:lle, mutta en ole muistanut... joskus sitten kuitenkin. Kaverilla on Wiillä joku Ace Attorney, vissiin se eka joo. Olen kuullut, että pelit kannattaa pitää pelata järjestyksessä läpi (jos aikoo useampaa pelata), tai muuten jää paljosta paitsi.