876
« : Huhtikuu 29, 2012, 20:17:16 »
Toivottavasti ehdin jatkaa seuraavaa tarinantynkää joskus, sillä ei se missään tapauksessa ole vielä valmis. pelkään vain, että jos en tupsauta sitä saman tien ulos, niin hautautuu mokoma »pöytälaatikkoon».
Hämähäkin ämpäristä, vaihe 1: Puhuvia päitä ja valvovia virvatulia
Hieda no Mukyū, 29.4.2012
Elipä aikoinaan – tengujen mittapuulla siitä ei ole kauankaan, mutta kukapa muistaisi, paljonko ihmisten vuosia tämän tarinan alusta on jo vierinyt – muutamassa Gensōkyōn vehreässä laaksossa, varjoisien metsien kätköissä ja niittyjen metsiköissä, joukko tsurube-otosheja.
Nämä yōkait olivat sulautuneet yhteen kahdesta heimosta, jotka olivat paenneet Gensōkyōhon Japanin maaseudun käydessä yhä vihamielisemmäksi Meiji-kauden loppupuolella. Toisen heimon jäsenet olivat arkiselta ulkomuodoltaan verisen irti revityn ihmispään kaltaisia ja ottivat neliraajaisen muodon vain sitä erityisesti tarvitessaan. He viihtyivät mainiosti puitten lehvästöissä ja olivat tottuneet syömään eläimiä ja lintuja. Moni näistä tsurube-otosheista ei enää kunnolla muistanutkaan, miltä ihmisliha maistui, sillä vuosisatojen ajan he olivat asuttaneet syrjäistä metsäseutua, jonka puut oli sitten lopulta kaadettu teollisuuden tarpeisiin. Pienemmän heimon jäsenet puolestaan elivät ihmishahmoisina, usein lapsen tai vasta kypsyvän nuoren naisen kokoisina. He olivat kotoisin ihmiskylien laidoilta ja peltomaitten välisistä metsiköistä ja olivat vanhaan hyvään aikaan loihtineet ihmisiltä pihistämiään vesisankoja kuolettaviksi ansoiksi. Pienen heimon väki kitui hitaasti haipuen vailla ihmislihaa, sekoittui vähitellen suurempaan heimoon omaksuen sen tapoja ja olemusta. Todella harvoin sattui, että tähän rauhaisaan laaksoon harhautui joku huono-onninen ihminen ties millä asioilla, eikä niistä kulkijoista monikaan kotiinsa palannut.
Pienen heimon pikkuruisin tsurube-otoshi oli kiltti vihreähiuksinen Kisume, joka ujosteli kaikkia vähänkin vieraita ja vaelteli mieluusti öiseen aikaan yksinänsä läheisillä suomailla. Toiset sanoivat, että hän oli harvinaisen puhdasverinen, ja toiset, pahantahtoisemmat, kuiskivat, että hän oli yksinkertaisesti lahjaton ja laiska. Hän oli nimittäin erityisen huono muuttamaan muotoaan, eikä laisinkaan kyennyt ottamaan verisen pään hahmoa. Kerran hän oli oikein kovasti yrittänyt häivyttää edes jalkansa kokonaan, ja siinä oli käynyt hullusti. Kisume verhoutui rääsyiseen kaapuun, joka oli joskus ollut valkoinen, mutta aina hänen säärensä tahtoivat näkyä vaatten alta. Hän itse ei onnettomuuden jälkeen milloinkaan katsonut jalkoihinsa.
Varsinkin nälkäisinä ollessaan isommat ja vahvemmat tsurube-otoshit pilkkasivat Kisumen ulkomuotoa ja tapoja säälimättä, ja niin hän maleksi öisin aina vain kauemmas luoteisille suomaille. Välillä hän ei palannut päiväsaikaankaan kotimetsikköönsä, vaan uinui sykkyrässä jollakin pikku saarekkeella pensasryteikön katveessa. Jalkansa hän peitteli kostealla, vilpoisella turpeella. Jos pimeys ehti laskeutua, ennen kuin Kisume heräsi, kerääntyivät vähäiset rämeenhenget kalpeina virvaliekkeinä piiriksi hänen ympärilleen.
Kisumen vaellukset kävivät yhä pitemmiksi, niin että häntä ei osattu kaivatakaan, kun hän viimein katosi kokonaan. Tai mistäpä sen tietää, voihan olla, että häntä paljon myöhemmin lähdettiin etsimään, mutta turhaan. Tengut eivät ole tavanneet montakaan tuon seudun tsurube-otoshia, ja paljon heidän tarinastansa on hämärän peitossa.
Sattui nimittäin kerran niin, että Kisume oli uuvuttanut itsensä pahanpäiväisesti ja löytänyt itselleen sopivan leposijan vasta puolenpäivän jälkeen. Hän uinui sikeää unta hyvin pitkään ja alkoi lopulta heräillä keskellä syvintä, tähtikirkkainta yötä. Vähenevä kuunsirppi ei ollut vielä noussut, niin että Linnunradan vyö hehkui taivaalla täydessä loistossaan. Silloin Kisume tajusi aarnivalkeat ensi kertaa.
Toki hän oli vuosien mittaan useasti nähnyt virvatulen tai muutamankin etäältä, mutta tämä oli aivan toista. Valkeat lepattivat tasaisena kehänä hänen ympärillään, osoittaen kunnioitusta ja varjellen hänen untansa.
Rämeenhengillä ei ollut ihmisen tajuttavaa kieltä, eikä niitten ajatuksenjuoksu totta puhuen ollut järin kiehtovaa, mutta värinöin, huojahduksin ja vielä joillakin meille käsittämättömillä tavoilla ne pystyivät välittämään Kisumelle hailakoita ajatuksia ja tuntemuksia. Eipä aikaakaan, kun pieni tsurube-otoshi tanssi suolla yhdessä virvatulten kanssa.
Olisi kenties liioittelua kutsua ystävyydeksi sitä sidettä, joka syntyi Kisumen ja rämeenhenkien välille; ennemminkin se muistutti ihmisen ja eläimen välistä kiintymystä niissä tapauksissa, joissa eläin ei koskaan täysin kesyynny ja jää perimmiltään arvoitukseksi. Mutta Kisumelle tämä uusi toveruus merkitsi paljon, ja sanotaan, että jotkut rämeenhenget seurasivat hänen mukanaan sinäkin päivänä, jona hän jätti suomaat taaksensa. Toiset kylläkin väittävät, ettei aarnivalkea voi elää muualla kuin suolla ja että Kisumen omat »virvatulet» itse asiassa ovat taidokkaimpia jäljitelmiä, mitä Gensōkyōssa on milloinkaan nähty – sellaisen olennon luomia, joka on oppinut tuntemaan suon valkeat rakkaudesta eikä velhojen tapaan mielenkiinnosta taikka hyötyä tavoitellen.
Näytä kirjoitukset
