Gensokyo > Omat teokset
Gensōkyōn tarinoita
Hieda no Mukyuu:
Pienen paholaisen koettelemukset (Patchouli-sarjan osa 2,5)
Hieda no Mukyū, 2. ja 12.11.2013 sekä 12.–14.1.2014
Tämä välinäytös kuuluu samaan jatkumoon kuin julkaistut ensimmäinen ja toinen osa sekä hahmotelman asteella oleva kolmas osa, mutta on saanut alkunsa paljon niitä myöhemmin, muistaakseni vasta vuoden 2013 aikana. Muista poiketen tämä osa ei myöskään perustu mihinkään kuvitukseen vaan on saanut innoituksensa muista osista sekä keskusteluista, joita olen niistä Teerätin kanssa käynyt.
*********
Pitkä käytävä oli ikkunaton. Yksikään kynttilä tai lamppu ei palanut.
Koakuma suunnisti liikemuistinsa varassa, vaikka kaukaa selän takaa toiselta käytävältä siroava heikko valo olisikin riittänyt hänen pimeänäölleen. Hän oli kulkenut tätä reittiä edes ja takaisin päivittäin jo vuosikymmenten ajan. Kainalossaan hän kantoi sisäkön silkkinauhalla yhteen sitomaa kirjanippua, palautuksia kartanon emännältä.
Voilen yliluonnollisen kirjaston jykevä jalopuinen ovi häämötti edessäpäin. Oli hiljaista kuin hautakammiossa.
Oliko?
Pikku paholainen seisahtui kuulostelemaan tuttuun paikkaan. Rakennuksen suora ulkoseinä jäi hänen oikealle puolelleen, ja etuvasemmalla käytävä laajeni muodostaen kaarevan sohvasyvennyksen, joka oli varmaankin aiottu jonkinmoiseksi odotustilaksi. Koakuma ei ollut milloinkaan nähnyt kenenkään istuutuvan ylelliselle sohvalle, jota Sakuya Izayoi ja keijupiiat säännöllisin väliajoin puhdistivat. Itse hän oli joskus puuhiensa lomassa heittäytynyt selälleen nautiskelemaan istuintyynyjen untuvaisesta pehmeydestä.
Sohvan yläpuolella, keskellä syvennyksen seinää, riippui XV vuosisadalla maalattu muotokuva, josta Koakumakaan ei kyennyt tässä valaistuksessa erottamaan juuri muuta kuin kehykset. Patchouli-neiti oli kerran maininnut, että kyseessä oli itsensä Lippin teos, mutta koskaan ei ollut tullut puheeksi, ketä se esitti. Koakuma arvaili, että kyseessä oli joku Remilia-neidin edesmenneistä ihmissukulaisista. Sohvan molemmin puolin seisoivat tummat, korkeat, pyöreiksi sorvatut puujalustat ja niillä hienosta valkoisesta porsliinista valmistetut lohikäärmeenkuvat. Vielä syvennyksen seiniä vasten, käytävän puolelle, oli asetettu kaksi korkeaa lasiovista vitriiniä. Ala-ja keskihyllyt oli tiiviisti täytetty Voilen kirjojen tarpeettomilla kaksoiskappaleilla; ylimmillä hyllyillä oli lisää vanhaa koristekeramiikkaa.
Sohvan alta, tai pikemminkin sen kirjastonpuoleisen päädyn tietämiltä, kantautui Koan herkkiin korviin vaimeaa, epäsäännöllistä pulputtelevaa ääntä. Ensimmäisenä se toi mieleen kuplivan mudan, jota Koakuma oli nähnyt tuliperäisillä seuduilla liikkuessaan.
Koakuma siristi silmiään ja polvistui katsomaan, mitä sohvan alla oikein tapahtui.
Epäilemättä siellä oli jotakin liikkuvaa. Jotakin tummaa, luultavasti kiiltäväpintaista, hitaasti ja kömpelösti nytkähtelevää.
Tässä kartanossa sai tottua kummallisiin asioihin, mutta kituvaa rusakon kokoista rupikonnaa tai ties mitä eläinparkaa ei sentään voinut ohittaa noin vain. Koa astui kolme askelta lähemmäksi ja – silkan huvin vuoksi – raapaisi hameensa takamuksesta liekin vasemman etusormensa päähän kuin tulitikkuun ikään. Näppärä temppu, jonka hän oli jo kauan kauan sitten oppinut eräältä vanhemmalta pikkupirulta ja joka jaksoi naurattaa tovereita kemuissa vuodesta toiseen. Muuan uusi tuttavuus, Suika Ibuki, oli jo kahdesti oikein pyytämällä pyytänyt Koakumaa esittelemään taitoaan ja sitten ratkennut remakkaan nauruun. Koa epäili, että Suika oli ollut päissään.
Valo vahvisti aiemman näköhavainnon: sohvan alta pilkotti jotakin ruskehtavan tummanvihreää, niljaisen kiiltävää. Se, minkämoisesta oliosta oli kysymys, ei vieläkään selvinnyt.
Olio liikahteli hyvin hitaasti, välillä pysähtyen kokonaan. Koakuman teki mieli kumartua silittelemään sitä ja lepertelemään; hänessä ilmestys herätti vähintään yhtä paljon hoivaamisviettiä kuin monessa Eevan ja Aatamin lapsessa jalkaansa ontuva pikkuinen koiranpentu. Vaisto kuitenkin varoitti epämääräisesti. Koa jäi seisomaan niille sijoilleen ja alkoi matalalla äänellä mutista tunnistusloitsua.
Loitsu olisi ollut monen tusinan säkeen mittainen, mutta jo seitsemännen sanan kohdalla se keskeytyi. Sohvan kirjastonpuoleisen etujalan vierestä singahti esiin jotakin nopeasti kuin sammakon kieli. Se jokin kiertyi järkkymättömän tiukasti Koan oikean säären ympärille ja alkoi vetää.
Noh noh, tuumasi pikkupiru, tämmöisiä lonkeroleikkejä minä en aio tänään leikkiä ollenkaan. Hänen oikeasta kämmenestään syöksyi omituisen otuksen tarttumaelimeen luumun kokoinen valopallo, jonka voima olisi saanut vaikka kookkaan suden ryntäämään suin päin tiehensä – uikuttaen mutta silti jokseenkin vahingoittumattomana.
Näpäytyksellä ei ollut lonkeroon niin minkäänlaista vaikutusta. Ote ei edes nytkähtänyt. Tosin Koa tunsi, että häntä kiskottiin hitaasti kasvavalla voimalla sohvaa kohti, mutta se voima oli äskeisestä laukauksesta täysin riippumaton. Vielä Koakuma ei ollut antanut tuumaakaan periksi vaan seisoi paikallaan järkkymättä.
"Kuules nyt, ymmärrätkö puhettani?" hän kysäisi oliolta japaniksi. Hän yritti uudelleen parilla ihmisille tuiki tuntemattomalla kielellä sekä latinaksi ja englanniksi.
Harmi kun ei ole tullut opetelluksi kiinaa, vaikka nykyään eletään tässä maailmankolkassa, tuumi Koa laukaistessaan kelmeää valoa hehkuvan nuolenkärjen, joka olisi polttanut ihmisihon karrelle pahan kerran. Tosin hän jo uumoili joutuneensa vastakkain kielitaidoltaan lähinnä toukkaa vastaavan yōkain kanssa. Lonkero-otus ei välittänyt ammuksesta tipan tippaa.
Sohvan alta singahti esiin toinen lonkero, joka kiertyi Koakuman vasemman ranteen ympärille. Pikkupiru älähti enemmän hämmästyksestä kuin pelosta tai kivusta. Hänen keskittymisensä herpaantui, kirjanippu putosi lämähtäen lattialle, ja sohvasyvennystä valaissut liekki sammui. Silmät yrittivät totutella palanneeseen pimeyteen mutta eivät toistaiseksi nähneet yhtään mitään. Lonkeroista edellinen alkoi hyvin hitaasti kiemurtaa säärtä ylöspäin kuin köynnös. Koakuman sievät punaiset reisisukat lähtivät vastenmielisesti kiertymään.
Ei tule kesää, ajatteli Koa päättäväisenä ja ampui säärtään pitkin kiipeävän lonkeron varteen lyhyen sarjan suuria onttoja valopalloja. Yksikin täysosuma olisi pudottanut hänen vertaisensa vähäisen yōkain selälleen vasten tannerta.
Lonkero taisi värähtää aavistuksen verran, ikään kuin sitä olisi odottamatta nipistetty kynnenkärjin.
Koakuma hengitti syvään ja ampui samaan lonkeroon niin kovan energialatauksen kuin kerralla kykeni. Sohvan verhoilu ja lattiaa peittävä matto taisivat hieman kärvähtää, Sakuya-neiti ei nyt kyllä ilahtuisi. Vitriinit helisivät kevyesti ja ilma räsähteli holtittoman taikavoimien käytön sekoittaessa lähiympäristön sähköjännitteet.
Sohvan alta kuului vähäinen vingahdus. Lonkeroitten ote kiristyi havaittavasti. Osumakohdasta näytti pintalima vähän kuivahtaneen. Kolmas lonkero singahti esiin ja takertui Koan vasempaan nilkkaan. Yllättävä nykäisy suisti hänet polvilleen. Oikea käsi tapasi tukea lohikäärmeveistoksen puujalustasta. Jalusta keikahti rymisten kumoon, mutta korvaamattoman taideteoksen pikkupiru sai pelastettua hurjalla koppauksella.
Koakuma yritti saada hengityksensä tasaantumaan. Hän tajusi, että häneen jo aivan selvästi sattui vähän. Hän tajusi, että ensimmäinen lonkero oli hänen säärensä ympärillä kuin korkkiruuvi ja että sen kärki melkein tapaili hänen polvitaivettaan. Sukkiin oli tainnut tulla pieniä repeämiä.
Koa uumoili vahvasti olevansa kauheassa hädässä. Hetken nieleskeltyään hän laski porsliinilohikäärmeen lattialle vitriinin viereen ja alkoi huutaa apua niin lujaa kuin kurkusta lähti.
Hän tiesi, että kartanon kirjaston jykevä ovi piti ääntä erinomaisesti.
***
Pääsisäkkö Sakuya Izayoita oli jo tuntikausien ajan vaivannut tunne, että kirjastosiiven aika-avaruusjatkumossa oli jotakin vinksallaan. Oli vain ollut niin paljon muuta mietittävää. Aika ja tila temppuilivat helposti, kun niitä venytteli ja vanutteli. Jonkin suorakulmaisen huoneen kulmien summa sai aivan rauhassa olla nelisensataa astetta muutaman tunnin ajan, varsinkin jos talossa ei sattunut olemaan vieraita.
Nyt Izayoi kuitenkin marssi harmistuneena kohti havaitsemaansa häiriötä. Oli selvästi aistittavissa, ettei kyseessä ollut pelkkä vääristymä vaan ties minne johtava pohjaton madonreikä. Mikä vielä pahempaa, se ei ollut Izayoin omien puuhien sivutuote vaan jonkun muun työn tulos. Sisäkkö epäili vahvasti kirjastonoitaa, mutta ulkopuolisten tunkeilijoitten vaaraakaan ei sopinut unohtaa.
Kuullessaan käheitä avunhuutoja Izayoi pinkaisi kevyeen juoksuun. Hän varoi hengästyttämästä itseään tai tekemästä niin äkkinäisiä liikkeitä, että hänen kantamansa öljylampun liekki saattaisi päästä tukahtumaan. Juuri ennen viimeistä kulmaa hän hidasti askelensa takaisin reippaaksi mutta arvokkaaksi kävelyksi.
Nähdessään lonkeroihin sotkeutuneen pikkupirun Izayoi ei osannut päättää, pitäisikö hänen huvittua vai huolestua toden teolla. Tyttöparan toinen jalka oli jo näkymättömissä, toisen tämä oli saanut kiilattua sohvan etureunaa vasten. Lonkerot eivät olleet ryhtyneet repimään Koaa väkisin palasiksi vaan olivat sen sijaan lähteneet etenemään entistäkin innokkaammin. Tarkoituksena oli epäilemättä puristaa tytön mahaa ja ehkä kaulaakin, kunnes tältä menisi taju.
"Ratkaistaanpa tämäkin ongelma", totesi Izayoi ääneensä.
***
Koakuma oli huojentunut koko lailla nähdessään yhden kartanon voimallisimmista olennoista. Sitten hän ei ollut kunnolla kyennyt seuraamaan tapahtumia; epäilemättä pääsisäkkö oli pysäytellyt ja käynnistellyt aikaa mielensä mukaan.
Olo ei kuitenkaan ollut helpottunut vähääkään lisää siinä vaiheessa, kun Sakuya-neiti oli ensi kerran puhutellut häntä suoraan:
"Koakuma-neiti on nyt hyvä ja odottaa kärsivällisesti. Asiat kyllä hoidetaan kuntoon."
Näin puhuessaan Sakuya-neiti oli puhdistellut mustaa verta ja limaa veitsestään. Hänen kätensä olivat olleet niin saastaiset, ettei Koa ollut milloinkaan moista nähnyt, ja pieniä roiskeita oli näkynyt myös palvelijattaren poskilla sekä esiliinassa. Sitten Izayoi oli rientänyt matkoihinsa.
Tuntui kuluvan ainakin kaksi ikuisuutta. Koa tajusi visvaisen poikki hakatun lonkeronpätkän, joka lojui hänen vieressänsä matolla. Ehjiä lonkeroita oli edelleen monta hänen kimpussaan. Hameen saumat repeilivät, kaikki neljää raajaa tuntuivat olevan limaisten köynnösten peitossa, ja hengittäminen kävi hetki hetkeltä mahdottomammaksi. Ainakin sukat olivat jo hajonneet täysin korjauskelvottomiksi...
Koakuma ei ollut aivan varma, ehtikö hän menettää tajuntansa, ennen kuin alkoi tapahtua. Ainakin hän vastusteli ja rimpuili viimeiseen saakka, ampuipa jossakin välissä vielä pari kipunoivaa tulipalloa outoon vainoojaansa. Lopulta hän kuitenkin vajosi sekavaan horteeseen, jossa todellisuus sekoittui uneen ja lukemattomat raksuttavat taskukellot syöksyivät eri nopeuksilla alaspäin halki avaruuden tähtisumujen. Uuden maailmanajan koittaessa kirkkaat sumut alkoivat räjähdellä mustaksi nesteeksi, jonka pisarat sinkoilivat täyttäen tähtienvälistä tyhjyyttä.
***
Kun Koa palasi tolkkuihinsa, tajusi hän ensimmäisenä sirot lastenkengät, jotka pomppivat ylös ja alas. Kenkien sisällä ja niistä vajaat viisi jalkaa ylöspäin sijaitsi kartanon emännän pikkusisko Flandre Scarlet, jota Koakuma ei suinkaan nähnyt joka päivä.
Pikku Flanin kasvot ja vaatteet olivat hirmuisessa sotkussa, eikä pääsisäkkö Izayoikaan ollut selvinnyt ilman uusia roiskeita.
"Se oli kivaa! Saako vielä rutistella?!" hihkui Flandre.
"Nyt riittää, nuoriemäntä. Välipalan ja päiväunien aika. Kohta mennään takaisin alakertaan, ja minä laitan teille jotain oikein hyvää. Sitten vaihdetaan puhdasta ylle."
"Hyvä... nähdä teitä, neiti Izayoi", soperteli Koakuma, ennen kuin tajusi, kuinka heikkona oli.
"Olkaa rauhassa älkääkä puhuko turhaan, tarvitsette lepoa. Asteria-neiti tulee hetken päästä tuomaan teille juotavaa."
Vielä ainakin monen minuutin ajan pääsisäkkö viipyi Koakuman luona valvoen tämän vointia ja samalla puhellen rauhoittavia pikku Flanille, joka ei tahtonut pysyä nahoissaan. Sitten paikalle ehätti keijupalvelijatar Asteria Sickles käsissään tarjotin, jolla seisoivat vesipullo ja juomalasi.
"Jopahan kesti", totesi Izayoi kuivasti.
"Anteeksi, anteeksi! Kun minun ensimmäinen pullo kaatu lattialle!" kimitti Asteria vältellen katsomasta Flandreen.
"Niin niin. Minä saatan nyt nuorenemännän huoneistoonsa, ja neiti Asteria pitää Koakumasta hyvän huolen. Jos Koakuma ei kykene juomaan lasista, niin häntä tulee juottaa pullonsuusta... varovaisesti!"
"Kyllä kyllä neiti Izayoi!"
***
Parisen tuntia oli kulunut siitä, kun Koakuma oli palannut tajuihinsa. Jaloissa oli vieläkin hutera olo, mutta kävellä jo jaksoi, ja aistien terävyys oli palannut lähestulkoon entiselleen. Pikkupirut ovat ihmisiin verrattuna lujaa tekoa. Yhtään luutakaan ei ollut onneksi murtunut.
Itse asiassa lihallinen kuolema ei suinkaan merkitse pikkupirun loppua, mutta oli varsin kyseenalaista, olisiko Koakuma hengittämästä lakattuansa enää milloinkaan kyennyt ottamaan samanlaista siroa ihmisenkaltaista hahmoa. Hän oli hyvin kiintynyt ulkomuotoonsa ja moniin asioihin, jotka se oli hänen elämänsä aikana tehnyt mahdolliseksi. Lukija ehkä ymmärtää tilanteen mittasuhteet, jos sanotaan, että ruumiin menehtyminen olisi merkinnyt Koakumalle jokseenkin samaa kuin vakava selkärankavamma liikuntaa rakastavalle ihmisolennolle. Vielä mutkallisemmaksi olisi saattanut osoittautua eksyminen "madonreiän" kautta jonnekin maailmankaikkeuden toiselle laidalle tai, mikä olisi tässä tapauksessa ollut vielä luultavampaa, kokonaan toiseen kaikkeuteen.
"Kannattaakohan meidän...?" yritti Koakuma.
"Minä aion ottaa tästä asiasta selvän, koska työtehtävieni menestyksellinen hoitaminen vaatii sitä. Tarvitsen teitä todistajana ja mahdollisesti vastaamassa eräisiin tarkentaviin kysymyksiin."
"Ah... Jaa."
Koan ja Izayoin välillä oli aina ollut tietty jännite, koska valtasuhde ei ollut selkeä. Useimmiten Koa väisti Izayoita, ellei tuntenut olevansa miellyttävän vahvoilla, mutta nyt se ei käynyt päinsä. Hän ajatteli tutisevia jalkojaan ja päätti vaieta myöntyen.
Pääsisäkkö tarttui kirjaston oven kolkuttimeen ja jysäytti kolmasti, hivenen raskaammin kuin olisi ollut tarpeen. Hän ja Koakuma astuivat sisään.
"Hrm. Olenko pyytänyt jotakin?" kysyi kirjastonhoitajatar Patchouli Knowledge vilkaisten tulijoita hajamielisen näköisenä.
"Pahoittelen häiriötä, neiti Knowredge. Lienee tapahtunut pieni sekaannus. Koska olen vastuussa tämän kiinteistön hoitamisesta, minun olisi tarpeen päästä selville yksityiskohdista."
"Mistähän ihmeestä mahtaa olla kysymys?" Patchouli nosti vasta nyt kunnolla katseensa pöydällä levällään olevista käsikirjoituksista ja näytti lievästi ärtyneeltä, kun hänen keskittymistänsä häirittiin.
***
Koakuma antoi vaivaantuneena yksityiskohtaisen kuvauksen sattuneesta haaverista, kun pääsisäkkö Izayoi patisti. Muutaman kerran Patchouli Knowledgen silmissä välähti aito kiinnostus, mutta enimmäkseen hän vaikutti hiukan poissaolevalta.
Seurasi pitkä hiljaisuus.
"Olen pahoillani, jos tällä sattumuksella ei ole mitään tekemistä viimeaikaisten maagisten kokeilujenne kanssa, neiti Knowredge. Kenties menin olettamuksissani liian pitkälle." Sakuya Izayoi painoi kohteliaasti päänsä.
"Jaa? Niin, tuota, ette. Oli se minun madonreikäni. Olisin tarvinnut muutaman kappaleen niitä yōkaita, mutta taisin tosiaan sijoittaa sen aukon pari–kolmekymmentä jaardia liian kauas. Niin, niinhän se oli. Ihmettelin vähän aikaa, minne aukko oli joutunut. Sitten huomasin toisen ratkaisun käsillä olevaan ongelmaan ja innostuin niin, että unohdin koko jutun. Ei kai teille aiheutunut kohtuutonta vaivaa? Pitää mainita tästä, kun seuraavan kerran juttelen emännän kanssa. Olette tehnyt hyvää työtä, neiti Izayoi, ja Remilia varmasti tietää minua paremmin, miten teidät kannattaa palkita."
Koakuma kääntyi katsomaan pääsisäkköä Izayoita, joka näytti – vaikkakin erittäin pidätetysti – haukkovan henkeään ja turhaan etsivän sanoja.
"Nyt, jos sallitte, palaisin työni pariin", jatkoi kirjastonoita. "Olen juuri erittäin kiinnostavassa vaiheessa. Kiitos vielä kerran. Voitte poistua, molemmat."
***
Hong Meiling kuuli askelia tunnollisesti vahtimansa portin sisäpuolelta. Jonkun kengänpohjat narskahtelivat suurta puutarhakäytävää peittävässä ohuessa lumessa eri tavalla kuin Sakuyan määrätietoinen astunta ja kuitenkin selvästi raskaammin kuin keijukaispiikojen tossujen hipaisut. Kyseessä ei myöskään ollut kukaan Meilingin omasta vartioväestä.
Meiling kääntyi katsomaan ja näki Koakuman horjuvan kohti porttia.
"Katsos, Koa, mitäs sinä? Lähettikö Patchouli-neiti asioille?" kysyi Meiling hymyillen.
Sitten hän tajusi, että pikkupiru oli aivan tolaltaan ja pelkissä sisävaatteissa.
"Minä... Minä meinasin kuolla tänään!" pihahti Koa. Hän katsoi Meilingiä hetken aikaa silmiin huulet vapisten, kapsahti sitten tämän syliin ja puhkesi hillittömään itkuun.
"Joku tosi vahva yōkai meinasi tappaa minut ihan ku-huoliaaksiii... yhyyyyy... eikä Patchouli-neitiä kiinnostanut y-hyhtäääään! Äääääää!"
"Noh, noh", lohdutteli Meiling puristaen Koakumaa syliinsä ja silitellen tämän tuuheita punaisia hiuksia, "kyllä kaikki järjestyy. Kaikki järjestyy. Patchouli-neidillä on joskus semmoisia päiviä, että hän on vähän muissa maailmoissa. Ei hän sillä pahaa tarkoita."
"U-huuuu-huäääää!"
"Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kaikki järjestyy", rupatteli portinvartija Hong Meiling lempeään sävyyn.
Hän tähysi Koakuman pään ylitse Punaisen paholaisen kartanon jylhinä kohoavien kiviseinien suuntaan ja mietti mielessään, mahtaisiko mikään järjestyä yhtään miksikään. Voilen kirjastosta oli jo monen viikon ajan kantautunut pahaenteisiä huhuja. Huoli ja epätietoisuus varjostivat koko palvelusväen elämää, sillä Patchouli-neiti ei toden totta ollut entisensä.
Hieda no Mukyuu:
Saker och ting
Oikeastaan voisin koota tähän jäljennökset niistä foorumille ja muualle ripottelemistani kaunokirjallisista Tōhō-tekstinpätkistä, jotka eivät ole runoja.
Mukana ei välttämättä ole paljoakaan uutta tämän säikeen lukijoille. Pahoittelen. Teksteihin on tehty jonkin verran toimituksellisia muutoksia, koska ne tässä ovat irrotettuina alkuperäisistä yhteyksistään, mutta varsinaista sisältöä on lisätty hyvin vähän.
***
Tämän viestin sisältö
1. Vanha maailma (elokuvakäsikirjoituskatkelma)
2. Töhö-tytöt ja aarrelaivan metsästys (unipäiväkirjamerkintö)
3. Chen – noin yhdeksän veljeksen tytär (unipäiväkirjamerkintö)
4. Patchouli Knowledgen musiikkiharrastus (tynkäessee)
5. Hieda no Mukyū: fanihahmon synty ja kehitys, I osa
6. Hieda no Mukyū: fanihahmon synty ja kehitys, II osa
7. Hieda no Mukyū: fanihahmon synty ja kehitys, III osa (ruotsinkielinen)
***
1. Vanha maailma
Elokuvakäsikirjoituskatkelma. Julkaistu 24:ntenä elokuuta 2011 säikeessä »Elipä kerran».
Johdanto: Keskusteltuani Skwrlin kanssa Tōhō-musiikkisovituksista kuuntelin taas kerran Mooperin kappaletta »Dear Eastern Blood», siis sovitusta Zunin kappaleesta »Natsukashiki tōhō no chi – Old World», joka on kahdeksannen Tōhō-pelin kolmannen kentän teema. Äkkiä aloin nähdä kappaleen mahdollista musiikkivideota päässäni. Se muistutti suunnilleen Cool & Createn »Locked Girlistä» tehdyn »Another»-videon taistelukohtauksia väritettyinä »Tähtien sodan» avaruustaisteluitten eeppisellä tunnelmalla. (Kaikkihan tietävät »Tämä on ansa!» -kohtauksen, mutta moniko muistaa, miten komeat musiikit ja näyttävät lentomuodostelmien liikkeet siinä on?) Animaatio vääntyi sieluni silmissä vähä vähältä näytelmäelokuvaksi, ja sitten olinkin jo niin syvällä Gensōkyōn seikkailujen maailmassa, että silmät kostuivat. Olen kova eläytymään, varsinkin sopivasti väsyneenä... Elokuvien käsikirjoittamisesta en mitään tiedä, ihan tunnepohjalta väsäsin.
Kuten huomaatte, kohtaus ei perustu »Tōhō Eiyashō – Imperishable Nightiin». Kysymyksessä on katkelma kuvitteellisesta, elokuvaa varten kirjoitetusta tarinasta, joka sijoittuu aikaan joskus kahdeksannen Tōhō-pelin jälkeen. Keine Kamishirasawa on vähän raiteiltaan, ja Reimu on pyydetty pelastamaan Ihmiskylä. Marisa, tarinan päähenkilö, on tullut Reimun avuksi.
Lähikuva Marisan kasvoista, sivulta päin. Palmikko, hatun lierit ja röyhelöt heiluvat hurjassa ilmavirrassa. Taustana lähes musta yötaivas, tähdet hukkuvat danmakun valosaasteeseen. Marisan ilme on keskittynyt, hampaat taitavat purra huulta aivan huomaamatta. Ex-Keinen ammuksia sujahtelee ohi.
Leikkaus. Marisa vilkaisee Reimua, joka lentää vasemmalla, etäisyys parisenkymmentä metriä. Säkenöivät valkeat ammukset sinkoilevat ilmassa. Reimua ei kuvata yhtä läheltä, mutta hän näyttää rauhallisemmalta, melkein itsetietoiselta. Reimun hihoissa ja mekonhelmoissa on selviä palamisjälkiä.
Marisa näkyy nyt kuvassa kokonaan. Vasen käsi puristaa luudan vartta, oikea ojentuu tulittamaan. Vaihtelevan mittaisia sarjoja. Kamera alkaa hitaasti kaartaa taakse yläviistoon. Kuvakulman laajentuessa Keinen ammukset alkavat muodostaa ensin ryhmiä ja sitten kuvioita. Viimein danmakun koko kauneus avautuu katselijalle, vaikkakaan ei aivan pelien tapaan suoraan ylhäältä. Kaukana taistelijoitten alapuolella häämöttävät tummina ja epäselvinä Ihmiskylän takaiset sankat lehtipuumetsät. Kameran pysähtyessä korkealle Keine aloittaa uuden hyökkäyksen. Pyöreät ja soikeat valkeat tulipallot väistyvät, ja niitä seuraa kierteinen muuri punahehkuisia ammuksia.
Keine-hakutaku leijuu seisten luotimyrskyn silmässä, häntä ei kuvata kovin läheltä, mutta käsivarsien liikkeet erottuvat selvästi. Silmät miltei ummessa Keine johtaa ammushelvettiä kuin kapellimestari.
Marisa sivulta. Kamera lähestyy Marisaa kaartaen, kunnes kuvauskulma sulautuu Marisan omaan sekasortoiseen näkymään. Osa ammuksista kiitää nyt suoraan kohti katsojan silmiä ja vilahtaa vain täpärästi sivuitse. Keine erottuu aina välillä hehkuvien valopallojen lomasta. Sinne, sinne Marisa ampuu aina kun pystyy.
Sivukuva läheltä. Hikipisara valuu Marisan ohimolta poskelle. Hän vilkaisee Reimua, hiukan vain. Tarkennus Reimun suuntaan. Reimu huomaa katseen, hymyilee ja nyökkää rohkaisevasti.
Marisakin hymyilee, olo on hetken onnellinen. Ja samassa hymy hyytyy. Hän on joutunut yön pahimpaan ristituleen. Oikea käsi tavoittaa pommia esiliinan taskusta, tämähän on tehty jo tuhannen kertaa, ei Marisa voi olla liian hidas –
Koko taivas välähtää kuin salaman lyödessä, pimenee ja tulee aivan äänetöntä. Ammukset ja muu maailma katoavat. Hetken tauon jälkeen taustalla alkaa hiljaa soida Innocent Keyn »GrilledBirdin» lyhyt a cappella -osuus. Niska retkahtaa rennoksi, hame hulmahtaa, luuta kirpoaa kädestä. Taivastakin mustempaa pimeyttä vasten Marisa putoaa hitaasti kuin unessa.
***
2. Töhö-tytöt ja aarrelaivan metsästys
Osittainen kuvaus Tōhō-aiheisesta unestani. Julkaistu 26:ntena huhtikuuta 2012 säikeessä »Undefined Fantastic Jaarittelu (#12)».
Tällä viikolla näin unen, jossa jokin hämärä laivaseikkailu päättyi Punaisen paholaisen kartanon pihalle. Siellä seisoi vastassa emännän lisäksi pieni joukko keijusisäkköjä ynnä seassa eräs tämän foorumin miespuolinen jäsen (en paljasta, kuka) hovimestarin asussa. Oli paikalla pääsisäkkö Izayoikin, jonka huomio tosin oli kiintynyt lähinnä istutuksiin tai nurmikkoon tai ties mihin.
Tarina oli sekava, eikä siinä muistaakseni taisteltu, mutta se eteni Tōhō-pelien tapaan ikään kuin kenttä kentältä ja pomo pomolta. Remilia oli kai bossina tuossa kohtauksessa, jonka muistan selkeimmin.
***
3. Chen – noin yhdeksän veljeksen tytär
Osittainen kuvaus Tōhō-aiheisesta unestani. Julkaistu ensimmäisenä marraskuuta 2014 säikeessä »Mahō no morin aiheellinen jaarittelu» ja pian poistettu sieltä tilaa viemästä.
Tänään aamupuolella, auringon jo noustua, heräsin ja vaivuin uudelleen uneen.
Unessa tulin johonkin tilavaan olohuoneeseen, jossa Seppo Hovi ja hänen japanilainen kaverinsa yrittivät opettaa minulle tietokoneroolipelien saloja. (Herättyäni ajattelin, että Sepon kaveri oli selvästi muistuttanut Saita puhe- ja esiintymistavaltaan mutta ei kyllä ulkonäöltään.)
Peli muistutti mekaniikaltaan World of Warcraftiä, mutta se oli tehty suhteellisen halvalla ja huumoripainotteiseksi. Kovin monimutkaisia tehtäviä tai juonikuvioita pelissä ei ollut, vaan sen pääsisältönä olivat MUGENin tapaiset muista peleistä lainattujen hahmojen väliset kaksintaistelut – kuitenkin niin, että hahmot kamppailivat kolmiulotteisessa ympäristössä ja grafiikan taso vastasi ainakin WoWin vuoden 2005 tasoa. Lisäksi hahmot pystyivät keskusteluun ja muuhun vuorovaikutukseen.
Vähitellen ympäristö muuttui niin, että pelin tapahtumat kulkivat oikeasti ympärillämme. Me pelaajat olimme silti jokseenkin turvassa, ja hahmot keskittyivät toistensa mäiskimiseen.
Joku oli lainannut peliin Tōhō Projectista Chenin ja Ran Yakumon. Rania pidettiin varsin kovana hahmona, ja hänestä oli tullut suosittu muittenkin kuin Tōhō-fanien keskuudessa. Chen taas oli heikko, joskin erittäin nopea, eivätkä häntä monetkaan käyttäneet pelaajahahmona.
Kaikesta huolimatta kävi niin, että Chen onnistui mättämään Ranin kestopisteet kovin matalalle tasolle. Ran pakeni ulos lähimmästä ovesta ja iski sen lukkoon perässään. Chen yritti avata oven mutta ei onnistunut. Niinpä hän juoksi läpi lähimmästä ikkunasta; näki, että sattui. Toivuttuaan pahimmasta tärskystä hän ryntäsi Ranin perään, ja molemmat katosivat näkyvistä.
Melkein heti Chen palasi pikavauhtia ja avasi lukitun oven ulkopuolelta. Ran oli nähtävästi jättänyt avaimen lukkoon.
Miksikö Chen palasi? No siksi, kun hänenhän oli alkuperäisen, pikavauhtia miettimänsä suunnitelman mukaan pitänyt päästä ikkunan läpi nimenomaan avaamaan ovi eikä suoraan ajamaan Rania takaa.
Tähän mennessä hahmojen tapa liikkua oli jo alkanut muistuttaa enemmän vanhoja Tom ja Jerry -piirroselokuvia kuin World of Warcraftiä. Tomin ja Jerryn taikka Speedy Gonzalesin tunnelmaa vahvisti se, että eestaas singahdellessaan Chen myös rikkoi niin sanotun neljännen seinän selittäen yleisölle suunnilleen: »Tällaista se on, kun aikaisemmin esiintyi toisessa pelissä ja tottui siellä tuon Ranin siivellä olemaan tähti...»
Takaa-ajo jatkui kulman taakse, enkä sen koommin nähnyt sankareitamme.
***
4. Patchouli Knowledgen musiikkiharrastus
Julkaistu 29:ntenä elokuuta 2014 kuvafoorumi Kensokyrön säikeessä »Where Have All the Good Men Gone...» Mielikuviini Patchoulista pianonsoittajana on vahvasti vaikuttanut Goon piirrosmusiikkivideo »妹様がやさぐれてしまったようです», jonka länsimainen fanikunta tuntee nimellä »Sulking Flandre Is Here».
Patchouli Knowledge kuuntelee ainakin vanhaa kelttiläistä kansanmusiikkia sekä klassista musiikkia barokista aina XX vuosisadalle. Tunnetuista säveltäjistä hänen suosikkejaan ovat muitten muassa J. S. Bach, Ludwig van Beethoven, Arnold Schönberg ja György Ligeti.
Patchouli oli lapsena kohtalaisen taitava harrastelijapianonsoittaja, joka esitti kotiväkensä toivomuksesta paljon Frédéric Chopinin etydejä mutta myös esimerkiksi Scott Joplinin musiikkia. Ryhdyttyään kirjastonhoitajaksi hän on soittanut vain harvakseltaan, yleensä Remilia Scarletin pyynnöstä.
»The Entertainer» on osapuilleen Patchoulin ikäinen sävellys.
***
5. Hieda no Mukyū: fanihahmon synty ja kehitys, I osa
Julkaistu säikeessä »Elipä kerran» 16:ntena elokuuta 2011.
Elipä kerran Gensōkyōssa kovin vilkasverinen Miaren lapsi. Kerrotaan, että hänellä oli koko joukko jälkeläisiä, joilla oli kaikilla eri äiti. Maineikkaimpia hänen tyttäristään kutsuttiin lempinimillä Hieda no Mukyū, Hieda no Okū ja Hieda no Kyū (稗田の⑨).
Hieda no Mukyū (jonka oikeaa nimeä ei hienotunteisuussyistä paljasteta tässä) tuli monin tavoin noitaäitiinsä. Hän otti elämäntehtäväkseen Voilen kirjaston täyttämisen Gensōkyōn historiaa käsittelevillä teoksilla.
***
6. Hieda no Mukyū: fanihahmon synty ja kehitys, II osa
Julkaistu säikeessä »Loputtoman jaarittelun yö» 31:ntenä elokuuta ja ensimmäisenä syyskuuta 2014. Kiitokset erityisesti Teerätille ja Janralle.
Hieda no Mukyū ei ole hahmon oikea nimi vaan hyvin monien gensōkyōlaisten käyttämä lempinimi. Hahmon oikea sukunimi on ainakin alun perin Knowledge...
...ja hänen etunimensä on Camellia.
Patchouli suosii ääntämystä /kəˈmiːlɪə/, jolloin nimi sointuu yhteen kummitäti Remilian nimen kanssa. (Oletan, että se lausutaan /ɹeˈmiːlɪə/ tai /ɹɪˈmiːlɪə/.)
Japaninkielinen tuttavapiiri käyttää yleensä arkista lempinimeä Hieda no Mukyū (Mukyū-chan), mutta halutessaan puhua oikein hellittelevästi tai kohteliaasti joku läheinen saattaa myös sanoa Tsubaki-chan tai Nōrejji Tsubaki-san.
Lempinimen Nōrejji Tsubaki voi japanilaisessa tekstiympäristössä kirjoittaa ainakin ノーレッジつばき.
***
7. Hieda no Mukyū: fanihahmon synty ja kehitys, III osa
Julkaistu foorumin Touhou.nu – Sveriges Touhou Community säikeessä »Presentationstråden» 11:ntenä lokakuuta 2014.
Egentligen heter jag Camellia Knowledge, men oftast kallar man mig Hieda no Mukyū, eftersom man, host, tror veta att jag är Akyūs dotter. Min kallelse är att samla och skriva böcker och manuskript om Gensōkyōs historia, geografi, kulturer samt magiska och religiösa traditioner för gudmor Remilias bibliotek, där jag också bor. Som halvyōkai är jag ganska rädd för att färdas ensam i Gensōkyō där alla slags vidunder lurar på resande – och tydligen gillar att slåss även om de inte är hungriga! Lyckligtvis har Meiling och Koa ibland möjligheten att göra mig sällskap.
Hieda no Mukyuu:
Minun Voileni: Yönverhon kirjasto
Foorumin Remmin kanssa tuli tammikuussa 2014 vaihdettua ajatuksia taikakirjasto Voilesta. Halusin valikoida häntä varten ja tulevaisuuden varalle kuvasarjan, joka kertoisi, miten minä näen Punaisen paholaisen kartanon kirjaston. Näin aika lailla vaivaakin. Kiitos, asianomaiset taiteilijat ja Danbooru! Kiitos, Remmi, sinun ansiostasi pikku kokoelmani syntyi! Muutamat ovat sen vajaan kahden vuoden aikana nähneet, ja itsenäisyyspäivän iltana (6.12.2015) julkaisin sen Ysilaudalla kaiken Tōhō-kansan tarkasteltavaksi. Tässä suurin piirtein sama sisältö.
• Kirjaston arkea, 1. osa. (Taide: Geshopu.)
• Kirjaston arkea, 2. osa. (Taide: Gekkatsuru Jūniya.)
• Kylläpäs tänään luistaa! (Taide: Chirosuke.)
• »Sanoitko jotakin?» (Taide: Nekokun.)
• Nyt menee myöhään. (Taide: Phenne.)
• Koa taisi lähteä jo nukkumaan... (Taide: Kuronekokan monpetit -piiri.)
• Sillä välin toisaalla... (Taide: Sunao Minakata.)
• Patchouli-neidillä oli rankka päivä. (Tai yö?) (Taide: Vanilla.)
• Patchoulin unelma. (Taide: Jerry.)
***
Minun omien teosteni kaanonissa Punaisen paholaisen kartanon kirjasto on nimeltään Voile [vwal], tästä päivästä lukien myös suomeksi Yönverho. Pidän siitä. Zun ja fanikunnan enemmistö olkoot mitä mieltä ovat. Saatan muuttaa päätöstäni, jos saan kuulla nimestä riittävästi mielipiteitä ranskaa äidinkielenään tai muuten erinomaisesti puhuvilta fantasian ystäviltä.
Hieda no Mukyuu:
Mukyūn ulkoisesta olemuksesta
Lisää Hieda no Mukyūn (oik. Camellia Knowledge) kuvailua. Teksti on valikoiden, muokaten ja lisäyksiä tehden koottu Kinokon kanssa käymistäni piirustuskeskusteluista. Alkuperäisten tekstien päiväykset: 23.12.2014, 21.3.2015, 3.8.2015, 11.9.2015 ja 7.10.2015. Hahmon on luonut foorumin Mukyū, hahmon ulkoasun on suunnitellut Mukyū Kinokon avustamana, ja hahmoa esittävän kuvituksen on laatinut Kinoko.
Ensimmäisessä virallisessa kuvituksessa Hieda no Mukyū on kaksikolmatta vuotta vanha, joskin saattaa näyttää nuoremmalta. (On hyvä muistaa, että hän on vain puoliksi ihminen ja saattaa hyvinkin elää yli kaksisataavuotiaaksi.) Mukyū on perinyt kasvonpiirteensä ja hiustenvärinsä lähinnä Hieda no Akyūlta, mutta myös Patchouli Knowledgen verenperintö näkyy hiukan.
Mukyūn tukka ei ole aivan yhtä tuuhea kuin Patchoulin, eikä siitä siksi riitä eteen ruseteilla sidottavaksi. Muuten hiustyyli on samantapainen kuin Patchoulilla. Hiusten pisin osuus takana keskellä yltää reilusti vyötärölle, miltei lantion tasalle asti. Kun Camellia oli lapsi, laittoi Patchy-mama hänelle aina kameliankukan hiuksiin. Neljäntoista iässä tytär halusi löytää oman tyylin ja korvasi koristeen vihreällä rusetilla.
Mukyū käyttää arkiasuna samantapaista yöpukua kuin Patchouli, mutta asu on niukemmin koristeltu ja väriltään vihreä (vrt. Akyūn asun vihreä osa). Yöasuun kuuluvia töppösiä Mukyū käyttää vain sisäkenkinä. Ulos lähtiessään hänellä on pitkävartiset mustat nyöritettävät saappaat, malliltaan samantapaiset kuin Alice Margatroidilla. Mukyū on pukeutumisasioissa piirun verran käytännönläheisempi kuin äitinsä. Siksi hänen asunsakin on pelkistetympi – mutta ei välttämättä halvempi. Yöpuku on kantattu silkkiä säästämättä, ja samasta kankaasta on tehty myös hiusrusetti ja jalkineitten rusetit. Miksi suotta pihistellä, kun Remilia-kummitäti on vakuuttanut, että kartanon kirstuissa piisaa kultaa?
Vaikka Mukyū rakastaa kirjoja ja kummitädin kirjastoa, on hän paljon kiinnostuneempi ympäröivästä maailmasta ja sen asukkaista kuin noitaäitinsä. Mukyūn katse ei Patchouliin verrattuna ole lainkaan sisäänpäin kääntynyt. Hän hymyilee usein tavalla, joka saattaisi japanilaisten piirrettyjen ystävälle tuoda mieleen Madoka Kanamen. Hänen ilmeeseensä kuuluvat punastelu ja lähes aina tareme, joka väistyy vain harvoin joittenkin vahvojen tunteitten kuten ankaran kimmastumisen tieltä.
Ryhdikkyys ei kuulu Knowledgen suvun vahvoihin puoliin, ja Mukyū seisookin usein vähän lysyssä, ellei pääse istumaan paperiensa ja kirjojensa pariin.
Hieda no Mukyuu:
Emet (Patchouli-sarjan kolmas osa)
Hieda no Mukyū, 6.4. ja 27.7.2014 sekä 7.–8.7.2016.
»Heissan, miten menee? Ei oo vähään aikaan nähty! Arvaa mitä Pache, mun tarttis löytää pari kirjaa nyt tosi nopeesti!»
Patchouli Knowledgen rintaa kouristi. Koko hänen vartalonsa lävitse kävi väristys, kun hän ensi kertaa kuukausimääriin kuuli tutun, matalan, miltei karhean tytönäänen. だぜ:n kohdalla tuntui kuin Patchoulin sydän olisi ollut kirkas jääkimpale, jota sisään rymistellyt ihmisnoita sulatteli nyrkissään niin että vesipisarat tippuivat.
Patchouli veti syvään henkeä ja nousi seisomaan ryhti suorana. Rintakehää kiristi, mutta hän pakotti tuntemuksen ulos tietoisuudestaan.
»Marisa Kirisame, maageista tavallisin! Suvaitset kunnioittaa vierailullasi yōkaitten muistin ja tietämyksen aarrekammiota. Saanen lausua kiitokseni sen johdosta, että vaivauduit käyttämään ovea sisäänkäyntinä. Kenties ensi kerralla kokeilisit koputtamistakin?»
Patchouli valitsi tietoisesti hyvin muodollisen tyylin ja viljeli です:a.
Marisa puhkesi remakkaan nauruun kämmenet vyötäisillä.
»Te ootte hyvä pari, sä ja Remilia-emäntä! Joku vois kuvitella, et te omistatte koko Gensōkyōn, vaikkei siit kauaa oo, ku te asetuitte taloks!»
Ihmisnoita heilautti sivupalmikkoaan keimailevasti ja iski kirjastonhoitajattarelle silmää.
»Täl kertaa must tuntuu, et mä tiän, mist mun kirjat löytyy. Mä voin hakee itte, sullon varmaan kiire. Mut totta kai sun apu aina kelpaa... Jos näät Koaa, ni vinkkaa, et sen olis paras pysyy pois jaloist!»
Patchouli Knowledge alkoi kihistä kiukusta. Hän seisoi pöytänsä takana entistäkin ryhdikkäämpänä, huulet miltei valkoisina, käsivarret suorina, siroja pikku nyrkkejään kiristellen. Rintansa ahdistusta hän ei enää huomannut ollenkaan.
»Sinun kirjasi ovat epäilemättä kaikki sinun kotonasi... vaikkakaan, vailla parempaa tietoa, en osaa kertoa, säilytätkö niitä jonkun muun kirjojen alla tahi takana.»
»Älä viitti, Pache», tokaisi Marisa miltei sovinnollisesti ja kiersi kirjastonhoitajattaren pöydän astuen aivan tämän viereen. »Näytäs, mitä sul siin on... ’Ioannes Wiervs’?! Hei, mäkin oon lukenu ’Pseudomonarchian’, mut täähän on joku julkasematon käsikirjotus. Sun pitää joskus näyttää ja selittää näit mulle. Osaat kumminki eurooppalaisii kiälii paremmin ku mä. Ai että meil vois olla kivaa yhes!»
Äkkiarvaamatta Marisa kurottautui kohti Patchoulin kasvoja ja kosketti hellästi huulillaan kirjastonoidan entisestäänkin kalvennutta oikeaa poskea.
Patchouli tuijotti Marisaa kuin kivettyneenä.
»Voi onin pakarat! Sun silmänalusethan on ihan mustat. Mun pitäs varmaan useemmin tulla tänne juamaan teetä ja viiä sua vähän kävelylle.»
Kun Patchoulin alahuuli alkoi väristä tuskin havaittavasti, oli Marisa jo käännähtänyt toisaalle ja pälpätti:
»Mut nyt mullon kiire, kiire, kiire... Ainekset on kotona tuareina, ja ellen mä löydä äkkii vastauksii pariin kysymykseen ni tulee uus reissu korpimaille kaiken mailman matoi tonkimaan... Mites se taas olikaan, käsikirjaston C-käytävä...?»
Marisa löysi etsimänsä uskomattoman pian. Tällä kertaa hän oli vieläpä niin poikkeuksellisen kiltti, että lähtiessään ihan itse raapusti lainaamiensa kahden niteen otsikot Patchoulia varten paperilapulle. Sitä hän ei touhotukseltaan ehtinyt kirjaston hämärässä huomata, että äänetönnä ja nyt kumarassa seisovan Patchouli Knowledgen molempia poskia pitkin valuivat kyynelvanat.
❧
Kun Voilen vastaanottosalin synkkä tammiovi oli sulkeutunut Marisan jäljessä, tuli Patchouliin eloa. Mielentila vaihtui vimmaiseen tarmoon. Yōkai-noita nykäisi auki yhden kirjoituspöytänsä laatikoista ja nappasi sieltä päällimmäisen nahkakansion, jonka kanteen oli koristeellisin kultakirjaimin vanhahtavalla englannin kielellä painettu otsikko:
Golemeista.
Patchouli Knowledgen tutkielmia,
jotka pohjaavat
Luomisen kirjaan
sekä
Juuda Loewe ben Bezalelin
kirjoituksiin.
Oikea sivu löytyi ensi avaamalla. Hiljaisesti mutta nopeasti ja selkeästi alkoi Patchouli lukea ääneen loitsua, joka perustui menneitten aikojen viisaitten tietämykseen ja johon hän oli lisännyt paljon myös omastaan. Jos Patchoulin hepreantaito onnahtelikin, niin sitä huolitellummin hän oli opetellut lausumaan edessään olevat voimalliset sanat; hän tarvitsi vielä käsikirjoitusta tuekseen, mutta suuremmalta osin teksti tuli ulkomuistista. Tämä käsikirjoitus oli kuluneen talven töistä ainoa, jonka Patchouli katsoi valmiiksi ja johon hän oli aidosti tyytyväinen.
Kun loitsun valmistava osa päättyi, oli Patchouli kuulevinaan ulkoa, kuinka tyyni Usvajärvi kohahti ja tämänpuoleisesta rannasta lähti vyörymään matala aalto.
Hän avasi kirjoituspöydällään seisovan pienen porsliiniastian. Sen sisällä oli siistiksi pikkuiseksi harkoksi puristeltuna Usvajärven rantamaan savea, jota Patchouli päivittäin kostutteli muutamalla vesipisaralla.
Hän mursi harkosta noin kolmanneksen, työnsi palasen kielensä alle ja antoi sylkensä sekoittua saveen. Kun suu maistui kauttaaltaan savelta ja maan uumenilta, hänen henkensä erkani osittain ruumiista ja lähti tavoittamaan oikeaa paikkaa.
Yönvarjon kirjaston todellisuus kaikkosi Patchoulin aisteista. Hänen ohitseen kiitävä ilma näytti harmaalta ja unenomaiselta; hänen läpäisemänsä seinät ja muurit tuntuivat hyytelönpehmeiltä, vaikkeivät kastelleetkaan. Kohta hän näki edessään ruohikkoisen rantamaan ja sukelsi siihen. Se oli viileää, kosteaa ja rouheaa. Siinä mönki kastematoja, ja sen poikki kantautui pienten eläinten rapistelua. Sen haju, kartanon kellarien synkimmistä loukoista tuttu, täytti nenäontelon ja pian koko tietoisuuden. Patchouli vajosi maahan, sulautui maahan, tuli maaksi. Hän antoi maalle mielen – vaan ei omaa tahtoa.
Samaan aikaan Patchouli myös seisoi entisellä sijallaan, hengen ponnistuksesta huojuen, ja jatkoi loitsimistansa, päättäväisenä, silmät viiruiksi kavenneina. Yhdyttyään maahan ryhtyi hän lukemaan taikansa loppuosaa, seitsemää voimallista säettä. Hänen tähän asti hento äänensä terävöityi, yltyi neljännen rivin kohdalla ankaraksi ja nousi viimein seitsemännen rivin läpitunkevaan huutoon:
»Niin hallitsee Tieto miltei kaikkia olevaisia korkealta valtaistuimeltaan! Totuus! Emet!»
Toivottavasti šem on ehjänä ja paikallaan kiven alla.
❧
Eräässä kirjaston suuren Rotundan takaisessa syrjäisessä sopessa Koakuma värisi kyykkyyn käpertyneenä, kauhun lamaannuttamana. Hän kuuli emäntänsä kaikuvan äänen, ja vaikkei tämä nimiä maininnutkaan, Koakuma aisti vahvana juutalaisten kauhistavan jumalan voiman; sillä sitä Patchouli Knowledge tavoistaan poiketen kutsui avuksi tähän kokeiluunsa.
Koakuma ei tiennyt, mikä Aabrahamin kansan Herran lukuisista nimistä oli kirjoitettuna kiven alla lepäävään šemiin, mutta sen hän tiesi, että succubusten ja muitten vähäisten paholaisten oli syytä varoa sen šemin katsomista ja koskettamista.
❧
Marisa Kirisame oli erinomaisen hyvällä tuulella. Vihellellen mutta reippaasti hän malttoi kävellä Punaisen paholaisen kartanon pääovelle ja edelleen muurin portille asti, ennen kuin aloitti lentomatkansa kohti kotia. Hong Meiling nyökkäsi hänelle ystävällisesti. Portinvartija-yōkai oli jo ehtinyt jollakin tapaa kiintyä tähän omalaatuiseen ihmistyttöön ja oli sitä paitsi tavattoman tyytyväinen, kun Marisan vierailu vaikutti sujuneen kokonaan hankalitta välikohtauksitta.
Marisa heitti katseen yli Usvajärven rantamaitten. Oli mitä kaunein hieman myöhässä koittaneen alkukevään päivä. Vaikka pienet lumipälvet täplittivät vielä niittyä, oli maa alkanut siellä täällä lupaavasti viheriöidä. Ilma oli viileä mutta lähes tuuleton, niin että lempeä iltapäiväauringon paiste lämmitti oikein mukavasti. Kartanon puutarhaa ympäröivä tiilimuuri imi päivänsäteitä ahnaasti tarjotakseen porttivahdille miellyttävän paikan raukeaan nojailuun.
Niin Marisa hypähti hajareisin luudalleen ja nousi kiireettömästi lentoon. Voi kuinka miellyttävästi valo ja lämpö taas hyväilivätkään hänen kasvojaan!
Meiling katseli ilmaan kohoavaa noitaa unelmoiva ilme kasvoillaan. Olikohan sittenkin ollut virhe sitoa itsensä maankamaraan nykyisen pestin myötä? Silloin ennen oli Meilingkin saattanut päivät pääksytysten kisailla sinitaivaalla kaltaistensa kanssa... Toisaalta olihan siinä puolensa, että joku tarjosi katon pään päälle, pukineita, lämpimiä kakluuneja, hyvää murkinaa... Eikä lentotaito näissä puuhissa aivan tyystin päässyt unohtumaan.
Maa alkoi vavista Meilingin jalkojen alla. Yōkai-tyttö säpsähti. Maanjäristyskö tämä oli vai ehkä jokin norsun kokoinen vähä-älyinen hirviö, jonka ihmislihan tuoksu oli houkutellut esiin metsien pimennosta?
Järvenrannan maan alta kohosi jotakin – ei, vaan itse maa kohosi kuin tulivuorenpurkaus tai painovoiman unohtanut sadekautinen mutavyöry – se nousi yhä korkeammaksi ja muistutti pian enemmänkin tuulen hiomaa kalliopylvästä kuin jyrkkää kukkulaa...
❧
Marisa Kirisame näki saman mutta eri kulmasta. Hänelle valkeni nopeammin kuin Meilingille, että tuo valtaisa savesta, hiekasta, kivistä ja mullasta tehty olio tavoitteli ihmismäistä muotoa.
Hyvä tavaton. Sehän on aito golem!
Maahirviö kohosi kymmenien metrien päässä etuoikealla, joten Marisa kaarsi vähän vasempaan ja alkoi kiihdyttää tosissaan. Golem oli kuitenkin ehtinyt saada jo niin paljon muotoa että kykeni parilla askelella ja käsivarttaan ojentamalla katkaisemaan Marisan reitin. Viisi muhkuraista sormeakin olivat jo tunnistettavissa. Halkaisijaltaan nyt jo puolentoista sylen mittainen kämmen yritti vangita Marisan kuin kärpäsen, mutta siihen liike oli sentään liian kömpelö.
Marisa seurasi tilanteen kehittymistä aluksi kiinnostuneena, vaikka samaan aikaan golemin mittasuhteet saivat hänen henkensä salpaantumaan. Ihmisnoita oli ennenkin ottanut yhteen sekä Patchouli Knowledgen että suurikokoisten hirviöitten kanssa eikä uskonut joutuneensa mitenkään ylipääsemättömään tilanteeseen. Tosin golemin musertamaksi joutuminen olisi lopullisempaa kuin danmaku-taistelun häviäminen, mutta eihän gensōkyōlaisen ihmislapsen sopinut luovuttaa vain siksi, että tilanne sattui olemaan hengenvaarallinen.
Seurasi lyhyt kaksinkamppailu, taidokas kuin kokeneitten miekkailijain yhteenotto, vastapuolten käsittämättömästä kokoerosta huolimatta sulava kuin tanssi. Golem iski. Noita väisti. Golem harhautti ja koki siepata. Noita luutineen sujahti odottamattomaan suuntaan. Golem harppasi hänen eteensä. Se hävisi ketteryydessä yllättävän vähän ja onnistui yhä uudelleen heilauttamaan Marisan tielle kämmenensä, käsivartensa tai koko vartalonsa niin, ettei siisti pakoon kaartaminen riittänyt, vaan oli pakko turvautua jyrkkään pystykäännökseen. Silti alkoi näyttää siltä, ettei maahan sidottu jättiläinen enää pitkään voisi estää mestarillista taitolentäjää livahtamasta karkuteille.
Ampumiseen Marisa ei tahtonut tuhlata aikaa eikä voimia, ei ainakaan ennen kuin pääsisi turvallisemmalle etäisyydelle. Hän ei ollut milloinkaan aikaisemmin joutunut vastatusten eurooppalaistyyppisen golemin kanssa eikä ollut laisinkaan varma, voisiko sitä vahvallakaan suoralla hyökkäyksellä räjäyttää hajalle. Mutta nyt, nyt avautui ilmiselvä pakotie, vai oliko tuokin harhautus, ei, juuri tuosta koht–
Golemin kämmen jysähti kuin liikkuva seinä suoraan edestäpäin vasten Marisan luudankärkeä, joka iskeytyi tuhannen pirstaleiksi. Lentonopeus oli raju ja isku huumaava. Ote luudan jäännöksistä herpaantui. Noitatytön mielen täytti raukeus, kivun hukuttava, kun hän selkä edellä syöksyi useitten sylten korkeudesta kohti maata.
Hän oli arvioinut etäisyyden väärin, koska ei ollut tajunnut, että golemin koko oli sen liikkuessa taas muuttunut.
Pache, senkin mokoma. Olitpas vahva. En olisi uskonut, että tämä päättyisi näin. Hyvästi.
Marisa Kirisame jysähti maankamaraa vasten eikä liikkunut enää. Hurja golem ponnisti voimansa, jännitti ylävartalonsa, nosti oikean jalansa koukkuun ja valmistautui liiskaamaan vastustajansa muhennokseksi.
»Älä!!!» kaikui kaukaa Hong Meilingin tuskainen huuto. Porttivahti lensi jo hurjaa kyytiä pelastamaan ihmistyttöä mutta tiesi, ettei voisi mitenkään ehtiä ajoissa.
❧
Mitä ikinä minä oikein olen tekemässä?!
Patchouli Knowledgen mieli kiskaisi itsensä tuskallisesti kokoon. Näin ei saanut tehdä kesken golem-loitsun, ja kipu tulvahti läpi hänen heikon vartensa. Vain kauhu piti hänet jaloillaan. Pelkkä irrottautuminen ei golemia pysäyttäisi saati pelastaisi Marisaa. Oli pakko kestää, oli pakko jaksaa.
"Met! Kuolema!"
Muurien takana Hong Meiling näki golemin äkkiarvaamatta jähmettyvän paikoilleen. Sen karkean yksinkertaiset kasvonpiirteet alkoivat vääristyä, raajat ikään kuin sulaa ja käpertyä kokoon. Miltei yhtä nopeasti kuin hirmu oli maasta esiin purkautunut se surkastui mutkaiseksi pylvääksi, painui kasaan kumpareeksi ja imeytyi viimein kokonaan sinne, mistä oli noussutkin. Patchoulin loitsu oli hienostunut: Usvajärven rantamaat näyttivät taas aivan samalta kuin vain muutamia minuutteja aikaisemmin. Heinätupastakaan ei ollut repeytynyt sijoiltaan.
Vain noitatyttö lojui maassa elottomana, käsivarret levällään. Meiling saapui hänen luokseen ja aloitti varovasti elvytyksen niin maallisin kuin yliluonnollisinkin keinoin.
Ruumiillisen tuskan ja hirmuisen hädän repimä Patchouli oli golemin myötä menettänyt näköyhteytensä taistelukentälle. Hän kääntyi kohti lähintä ikkunaa, varsinaista goottilaista taideteosta, ja viskasi sitä vasten pyhän Elmon tulipallon. Lasit sälähtivät siruiksi ja välipuitteet sinkoilivat hiiltyneinä pirstoina pitkin pihaa. Patchouli lensi avaamastaan aukosta hurjaa vauhtia ulos.
❧
Kun Patchouli ennätti ruumiin luo, Meiling katsoi häneen pahoilla mielin ja syyttäen.
»No olihan Marisa vaan ihminen, ja ihmisiä tulee ja menee. Mutta oliko sinun pakko? Nyt on liian myöhäistä tehdä mitään.»
»Ole vaiti ja pysy valmiina auttamaan. Sinäkin olet taian olento, mutta minä olen taikojen haltija.»
Lähes neljännestunnin ajan noita Patchouli Knowledge käytteli vahvinta taikuuttaan neuvokkaasti, tarkasti ja kylmäverisesti kuin kirurgi.
Hän ei tuntenut kipua. Hän ei tuntenut väsymystä. Hän ei ehtinyt pelätä. Millään muulla kuin Marisan elämällä ei ollut mitään merkitystä.
Sitten hän joutui myöntämään, että todellakaan mitään ei ollut enää tehtävissä.
Marisa makasi hiljaa ja niin kauniina pehmeällä ruohikolla. Ulkoisia vammoja oli yllättävän vähän, mutta Eevan tyttären sisäelimet eivät olleet kestäneet kahta hurjaa tärskyä. Nenästä, suusta ja vasemmasta korvasta valuneet heikot, kirkkaat verinorot olivat alkaneet hyytyä ja tummua.
Meiling oli painanut päänsä.
Patchouli rojahti istualleen ja puhkesi katkeraan itkuun. Tämä oli kaiken loppu. Millään ei ollut enää mitään merkitystä. Hän voisi lopettaa itsensä tähän paikkaan tai elää vaikka tuhat vuotta; yhtä lailla edessä olisi vain kylmää kuolemaa.
Itku aaltoili väliin tukahtuen hervottomaksi nyyhkytykseksi ja väliin taas yltyen lohduttomaksi huudoksi.
Miksi taika ei riitä? Miksen minä voinut olla tarpeeksi? Olisinpa jumala!
❧
Tuska, äärimmäinen uupumus ja lapsenomainen itku saivat Patchoulin vajoamaan miltei horrokseen. Valtoimenaan virtaavat kyynelet sumensivat hänen punoittavat silmänsä. Ja kuitenkin hän alkoi kaiken lävitse erottaa edessänsä seisovan hahmon. Valkoista... ja violettia.
»Kun maata käpälöidään, saattaa maan jumala olla yllättävän lähellä», lausui Suwako Moriya edessään kyyhöttävälle noidalle, »ja hän saattaa olla runsaskätisempi kuin juutalaisten jumala, jonka sanotaan tämänpuoleisessa usein vain kylvävän kuolemaa niille, jotka ovat hänet vihastuttaneet.»
Patchouli Knowledge katsoi Suwakoon kyyneliään pyyhkien mutta ei voinut uskoa.
»Tarkoitatko, että voisit antaa takaisin maan päälle elämän, jonka minä olen hulluuteni hetkellä syössyt tuleen?»
»Ei ole asetettu rajoja lukemattomain jumalain voimille, kun kyse on vain yhdestä vähäisestä ihmishengestä.»
»Sinä et aio tehdä tätä ilmaiseksi.»
»En.»
»Mikä on hintasi?»
»Kuolevainen yōkai, anna minulle uskosi, täytenä ja vilpittömänä, ja nöyrry minun edessäni. Kun sen teet, olet löytävä minulle myös arvoiseni lahjan, eikä minun tarvitse sitä sinulta erikseen pyytää.»
Patchouli haukkoi henkeään. Hänenlaiselleen luonnollisen ja yliluonnollisen rajalla elävälle olennolle tämä ei ollut mikään pikkujuttu, sillä usko saattoi vaikuttaa hänen omiin voimiinsa, elämäänsä ja kuolemaansa vielä enemmän kuin ihmisiin. Silti tuntui aivan mahdottomalta, että hän voisi näin vähällä päästä helvetistä, jonka oli itselleen rakentanut.
»Noita, sinä et usko, että minä pystyn siihen. Jos niin on, mitään ei ole tehtävissä.»
Patchouli kokosi itsensä väkisin. Päästäkseen näin pitkälle maagina hän oli saanut, tosin vähemmän ehdottomasti, uskoa ties kuinka moniin itseänsä mahtavampiin henkiin. Miksi tuntui niin vaikealta ajatella, että sammakkotyttö voisi pelastaa koko hänen maailmansa?
Mitään muutakaan vaihtoehtoa ei olisi. Tämän oli pakko onnistua.
Patchouli Knowledge polvistui Suwako Moriyan eteen.
»Dochakushin no chōten, minä haluan uskoa sinun mahtiisi ja armollisuuteesi täydestä sydämestäni. Pelasta minulle tärkeän ihmisen henki, ja tekojesi muisto on säilyvä iankaikkisesta iankaikkiseen. Et jää kiitollisuuttani vaille.»
»Kuulostat vähän hassulta, kun uskonnollinen ylätyylisi perustuu Raamattuun eikä meikäläiseen perinteeseen.»
»Dochakushin no chōten, voisitko mitenkään keskittyä itse asiaan?»
»Kuolevainen yōkai, sitä vartenhan minä täällä olen.»
Pahoitteleva hymy kasvoillaan Suwako kääntyi ihmisnoidan ruumiin puoleen.
Ennen kuin hän ehti tehdä mitään, synkät pilvet pimensivät auringon. Ankara tuulenpuuska paiskasi Patchoulin kumoon. Parin sylen päässä seisova Meiling otti puolustusasennon. Suwako nojautui vähän eteenpäin ja piti hatustaan kiinni, mutta ei järkähtänyt paikaltaan.
»Yritätkö viedä minun paikkani maan jumaluutena?!» huudahti tuulen mukana Marisan ruumiin eteen lentänyt Kanako Yasaka.
»Mitäpä jos pysyisit vuorillasi ja kukkuloillasi ja hoitaisit säitäsi? Minä olen aina hallinnut paremmin sen, mikä kuuluu maan uumeniin.»
»Mitäpä jos sinä pysyisit piilossa pyhäkössä, niin kuin sovittu on?»
»Älä nyt viitsi. Onhan jo nähty, etteivät sinun ja Sanaen keinot riitä kaikkeen siihen, mitä me tässä uudessa maassa tarvitsemme.»
Kanakon kasvot punehtuivat raivosta.
»Jos haluat käydä Suwan sodan uusiksi, niin minun puolestani voimme aloittaa vaikka heti!»
»Moriya no tetsu no wa!!»
❧
Danmakun keskeytti alkuunsa juuri jalkeille kompuroineen Patchouli Knowledgen äänekäs yskiminen.
»Köhhö-höh... Nyt minä ainakin uskon teihin... öh köh... Uskon vilpittömästi siihen, että teitä hullumpia jumalia saa hakea, jopa Gensōkyōsta! Selvittäkää välinne myöhemmin miten teitä huvittaa, mutta nyt te kuuntelette minua!»
Vaikuttava, pitkä nainen ja tyttömäinen pikku neito antoivat tulipallojensa hiipua ja kääntyivät hämmästyneinä katsomaan yōkai-noitaa, joka puhkui kiukkua ja tarmoa.
»Sopimus on jo tehty, ja minä olen täyttänyt oman osani. Epäilen, etteivät edes teidänlaisenne tavalliset kamit noin vain saavuta ihmisen karannutta henkeä, jos se on päästetty tarpeeksi kauas. Saatte luvan keskittyä itse asiaan, nyt heti, taikka minä nostatan teitä vastaan armeijan ja häädän teidät takaisin sinne, mistä tulittekin!»
Kanako ja Suwako katsoivat toisiinsa nauruaan pidätellen.
»Minä en vähättelis sitä, mitä neiti Knowledge just sanoi;» puuttui puheeseen Meiling hyvin taisteluvalmiin näköisenä, »teillä on jo tarpeeks vihollisia tässä maassa.»
»Hm», sanoi Kanako.
»Hm, hm», sanoi Suwako.
»No?» kysyi Patchouli. »Mitä te vielä odotatte?»
»Noita, mitä tarkoitit sillä, että tuon ’tekojen muisto on säilyvä iankaikkisesta iankaikkiseen’?» kysyi Kanako osoittaen Suwakoa peukalollaan.
»Varo sanojasi, eukko!» kivahti Suwako.
»Dokuritsu futō no kami-sama, tarkoitin, että minä, tallennetun tiedon mestari, kirjoitan Moriyan pyhäköstä ja sen jumalista kirjan, joka ei katoa.»
»Suwako, mitä jos yksinkertaisesti hoidettaisiin tämä homma? Tappelemiseen meillä on vielä monta tuhatta vuotta aikaa.»
»Niin.»
❧
Moriyan jumalat olivat jo aikapäiviä ehtineet kotiinsa kinastelemaan arkisemmista asioista, kun Marisa viimein tuli tajuihinsa kartanon seinien sisäpuolella, erään vierashuoneen ylellisellä vuoteella. Patchouli oli istunut hänen vierellään poistumatta kertaakaan mihinkään. Nyt paikalla olivat myös Remilia Scarlet – enemmän huolissaan Patchoulin kuin Marisan hyvinvoinnista –, Hong Meiling sekä pääsisäkkö Sakuya Izayoi ja pari keijupiikaa.
Marisa avasi silmänsä, alkoi katsella ympärilleen ja tajusi vähitellen palanneensa henkien maailmasta.
»Moriyan nimeen, sinä tosiaankin elät taas!» huudahti Patchouli ja alkoi uudelleen itkeä, tällä kertaa helpotuksesta.
»Patchouli, älä.»
Marisan ääni oli kalsea ja etäinen.
»Sinä et ehkä tiedä kaikkea tapahtunutta», yritti Meiling varovasti. »Sen jälkeen, kun sinulta meni taju –»
»Kylläpä vaan tiiän. Moriya kävi itte hakemas mut... tuolta puolen ja kerto kyllä kaikki.»
Marisa nousi vuoteelta yllättävän vikkelästi ja pyysi vaatteitaan. Pääsisäkkö Izayoi vastusteli muodon vuoksi mutta oli itse asiassa tyytyväinen nähdessään, että mustavalkoisesta noidasta päästäisiin saman tien. Keijupiika Urania toi vaatteet ja auttoi vierasta pukeutumaan.
Kaikki katsoivat Marisaa hiljaisina, mutta hän vältteli muitten katseita, Patchoulin eritoten.
Kun noitatyttö oli lähtövalmis, hän kaivoi aiemmin lainaamansa kirjat laukustaan ja laski ne yöpöydälle.
»Kiitos kaikest emännälle, kiitos sisäköille. Hyvää jatkoo sulle, Meiling. Patchouli... en mä tarttekaan noit kirjoi. Mä jätän ne tohon.»
Hetken hiljaisuus.
»Kiitos ku et tappanu mua... vaikka tapoitki.»
Marisa katsoi maahan, niin että hänen silmänsä jäivät piiloon hatun leveän lierin taa.
»Anna anteeksi», Patchouli vastasi tukahtuneella, hädin tuskin kuuluvalla äänellä.
Marisa seisoi hetken virkkamatta mitään, kääntyi sitten, avasi huoneen oven ja sulki sen jäljessään.
»Palvelusväki, voitte poistua», Remilia sanoi lähinnä toteavaan sävyyn. Meiling, Sakuya ja pikkupiiat kumarsivat ja lähtivät.
»Anna... anteeksi...» nyyhkytti Patchouli välittämättä mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Remilia Scarlet seisoi huoneessa yksin katsellen parasta ystäväänsä, joka tuijotti lattiaan ja itki äänetöntä itkua. Remilian veretöntä sydäntä särki. Olisiko hänen vallassaan auttaa yhtään mitenkään?
Viimeksi, kun oli ollut kova paikka, oli Patchouli ollut hänen ainoa lohduttajansa. Ja sitä edellisellä kerralla. Ja sitä edelliselläkin.
❧❧❧
Spoiler: Taustaa (click to show/hide)Tämän tarinan varhaisin aihio, joka sisälsi aivan vähintään kolmanneksen sen olennaisesta sisällöstä, muotoutui mielessäni todennäköisesti jo syksyllä 2009, jatkona osille 1 ja 2, ja joka tapauksessa tuntuvasti ennen osaa 2,5, johon tartuin vuoden 2013 marraskuussa. Vasta vuonna 2014 ryhdyin varsinaisesti kirjoittamaan tätä kolmatta osaa, ja viimeistään siihen mennessä juonen kulku oli rakentunut lopulliseen muotoonsa. Eilen, 7.7.2016, pääsin niskan päälle, ja seuranneen yön aikana annoin tarinan loppupäälle sanat.
Tarinan lähtökohtana on ollut Karun piirros Patchoulista, golemista ja Marisasta. ZUNin luomien ja lukemattomien muitten taiteilijoitten edelleen kehittelemien hahmojen ja maailman lisäksi tarinaani ovat ilmiselvästi vaikuttaneet ainakin KRS-1:n taiteilijanimi »Knowledge Reigns Supreme Over Nearly Everyone» sekä seuraavat teokset:
– Asterix Belgiassa (Astérix chez les Belges), käsikirjoitus René Goscinny
– Ki nem feküdhet szerelmével, kirjoittanut András Simor
– Kolmas laki (The Third Law), käsikirjoitus Larry Hama
– Musta valtias (The Empire Strikes Back), »Imperiumin vastaisku» -elokuvan sarjakuva-albumiversio, käsikirjoitus Archie Goodwin
– Prague Full of Ghosts (Praha plná strašidel), kirjoittanut Miloslav Švandrlík
– Taru sormusten herrasta (The Lord of the Rings), etenkin toinen kirja, kirjoittanut J. R. R. Tolkien
– Tavataan valtaistuinsalissa (I’ll See You in the Throne Room), käsikirjoitus Ann Nocenti
– Vihan päivä (Dies irae), kirjoittanut ja piirtänyt Milo Manara
(Mainitsin pelkästään kirjoittajat, koska heidän osuutensa on ollut minun kannaltani tärkein ja koska kuvittajia on runsaasti. Sulkeissa oleva otsikko viittaa alkuperäisteokseen. Itse olen useimmissa tapauksissa lukenut vain käännöksen.)
Vielä kiittäisin Teerättiä erityisesti Hong Meilingin hahmoa koskevista keskusteluistamme.
Navigaatio
[0] Viestien etusivu
[#] Seuraava sivu
[*] Edellinen sivu
Siirry pois tekstitilasta