Nostalgia on suuri osa elämääni. Usein se kohdistuu asioihin, jotka olivat jonkun mielestä nostalgisia jo ennen minun syntymääni.
Asia, jonka en soisi katoavan maailmasta: 1900-luvun keskivaiheilla tehdyt karttapallot ja karttakirjat.
Google Mapsillä, Kansalaisen karttapaikalla ja kuntien omilla karttapalveluilla on kiistattomat etunsa, mutta ne eivät voi ikinä korvata vanhojen karttojen luomaa tunnelmaa. Tummin sävyin sisustettu, hiukan hämärästi valaistu huone, hyllyn päällä karttapallo, pöydällä avattuna maailmankartasto. Karttalehdet tuoksuvat vanhalle, paksulle, sormien kevyesti rasvoittamalle paperille ja niteen selkämys nahalle.
Karttapallo on ehkä pahvia tai paperimassaa, päällystetty jo jonkin verran haalistuneella kiiltävällä paperilla, johon meret ja manteret on painettu. Jalusta puuta ja metallia. Tai ehkä pallo onkin peltinen, kirkasvärinen, ja jalustan alaosa vanhaa kovaamuovia kuten ruskeaa bakeliittia.
Vanhojen karttojen värisävyt ovat aivan toisia kuin uudempien, usein pastelleja. Yleinen tapa oli värittää valtiollisissa kartoissa Brittiläinen imperiumi vaaleanpunaisella ja Ranska siirtomaineen vihreällä.
Kun tässä muistelemani nostalgiset kartat valmistettiin, maailma kuulosti toiselta kuin nykyään: Brittiläinen Honduras, Portugalin Guinea, Ceylon, Itä-Pakistan, Kiušu. Läheskään kaikki tuontitavara ei ollut englanninkielistä. Kodin ainoassa karttapallossa saattoi lukea Tschechoslowakei, Kapstadt, Neuseeland, Pazifischer Ozean ja niin edelleen. Joskus pieniinkin karttapalloihin merkittiin eksoottisia laivaväyliä: Yokohama – San Francisco.
Muistanpa lapsuudestani sukulaisten luota sellaisenkin huoneen, jonka seinällä oli kaksi lähintä ympäristöä kuvaavaa peruskarttalehteä. Niitten vallitseva sävy oli keltainen, koska sillä seudulla oli paljon peltoja.
Kartoilla on hyvä sisustaa.