Nonni... Työni täällä on tehty, sillä tuollaiseen sanalliseen nerokkuuteen ei vähäiset kirjailijan lahjat taivu.
Nautin suuresti tästä arvostelusta ja mielelläni lukisin niitä lisääkin.
Mukava kuulla että kelpasi, jos kysyntää riittää niin voin toki rustailla näitä lisää. Muista peleistä kokemusta löytyy muutenkin hieman enemmän kuin LoLKista, peleistä 6-14 olen kaikista läpäissyt Normalin, Hardin sekä Extra staget. Kiitokset muuten Huopikselle ja Sienelle kun vähän oikolukivat arvosteluani.
Toivoisinkin, että saisin kuulla enemmän mielipiteitä liittyen esittelemiini / arvostelemiini peleihin sekä erityisesti kijroituksiini liittyen.
Laitanpa tähän nyt lyhyesti omia mielipiteitäni näistä peleistä:
EoSD - Grafiikkamodilla höystettynä tämä peli ansaitsee saada oman arvosanansa. Mukavan yksinkertainen, mahdollisesti oma suosikkipelini.
PCB - Viilaa EoSD:n mekaniikkoja parempaan suuntaan. Myös minun mielestäni tämä ansaitsee parhaan Touhou-pelin tittelin. Vaikeustaso, gameplay, hahmot, musiikki... mistään edellämainituista en löydä moitittavaa.
Mutta hei, PCB paras? Objektiivisesti tarkasteltuna IN:ssä suurempi uudelleenpelattavuusarvo ja on audiovisuaaliselta ilmeeltään ylivertaisempi, se on myös aloittelijaystävällisenpi 
Henkilökohtaisesti PCB on silti ehkä suosikkipelini koko sarjasta.
Henkilökohtaisesti en ymmärrä sitä miksi IN:ää pidetään aloittelijaystävällisenä pelinä. Ei se varsinaisesti huono vaihtoehtokaan ole, koska vaikeustaso on kuitenkin valtosin ihan kohtuullinen eikä siinä ole mitään ylimääräisiä nappeja. Mutta jo pelkästään Marisa pomotaisteluna karsii nyypät pois, puhumattakaan muista ominaisuuksista, kuten että yksi hahmo toimii aivan eri tavalla kuin muut koska molemmat ovat youkaita, pomojen slavet ja grazetuksesta saavat aikabonukset ja Last Wordit. EoSD:ssa, PCB:ssä ja MoF:ssa ei tällaisia ylimääräisiä mekaniikkoja juurikaan ole, joten siinä on aloittelijalle huomattavasti vähemmän opeteltavaa.
Aika samaa mieltä Imperishable Nightista Huopiksen kanssa. Pitkä Deathbomb-ikkuna kuulostaa paperilla hyvältä, mutta 2 pommia per deathbomb kuluttaa resurssit nopeasti loppuun. Ja sitten tulee Marisa ja jo pelkillä non-spelleillään luuttuaa nyypillä lattiaa, varsinkin jos nämä eivät ymmärrä että Marisan ympärillä pyörivät slavet (? joskus muistan kuulleeni näistä tätä termiä käytettävän, tarkoitan siis niitä vihollisen optioita) voi ampua ihmishahmolla paskaksi ja täten vähentää luotien määrää merkittävästi. Sama mekaniikka ilmenee hieman lievempänä muutamassa muussakin kohdassa. Lisäksi peli ei mielestäni yllä musiikin ja hahmojen suhteen PCB:n tasolle. Uudelleenpeluuarvo yksittäisiä hahmoja käyttäen on vähän niin ja näin, peli kun on tarkoitettu pelattavaksi human-youkai pareilla. Mutta onnistuuhan se jos on kovempaa haastetta etsimässä.
E: Lisättäköön vielä ettei itseeni pelin "synkkä" yöteema oikein iske, sama juttu SA:n rööriajelun kanssa.
PoFV - Hankala verrata muihin peleihin, koska niin erilainen. Botit tuppaavat välillä pelaamaan likaista ja kieroa peliä, mutta toimivatkin lähinnä harjoitusvastustajina. Tätä pitäisi joskus päästä mättämään porukalla.
MoF - Peli ei ole mielestäni viimeistelemätön, vaan ZUN teki siitä täysin tarkoituksella yksinkertaisen. Uusi pommisysteemi tekee stage-osuuksista huomattavan paljon aiempaa helpompia, mutta pomoissa se on hieman kaksiteräinen miekka. Itse arvostan pelin yksinkertaisuutta sekä erityisesti audiovisuaalista puolta. Gensokyo on kaunis paikka ja pelin soundtrack on kokonaisuutena ZUNin onnistunein. Omissa kirjoissani MoF kiilaa sijalle kolme, heti IN:n edelle. Julkisessa arvostelussa pitäisin sitä kuitenkin neljänneksi parhaana pelinä.
SA - Aluksi en osannut arvostaa pelin hieman kovempaa vaikeustasoa, mutta nykyisin se uppoaa minuun todella hyvin. Mikä minuun tässä pelissä ei uppoa on poikkeuksellisen huono hahmotasapaino (päin seiniä, seiniä päin!), sekä MoF:n jälkeen synkät ympäristöt ja jonkin verran heikompi musiikkiraita.
UFO - Se toiseksi huonoin peli. Ufot ovat paska gimmick, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Normalilla punaisia ufoja saalistamalla saa neljännessä kentässä tehdä taktisia itsemurhia lisäelämien tullessa täyteen. Hard taas tiivistyy tehokkaasti
tähän sarjakuvaan. Soundtrack sisältää muutamia todella outoja ratkaisuja verrattuna aiempiin osiin, siitä olenkin jo tainnut joskus mainita miten Shou Toramarun teemamusiikki ja ulkonäkö ärsyttävät minua aivan luvattoman paljon.
TD - En tykkää erityisemmin trancesta gimmickinä, sentään ufoja parempi. Sopivien trancepaikkojen opettelu resurssien keräämiseksi on jälleen omiaan mutkistamaan asioita ja viemään huomiota pois olennaisesta eli luotien väistelystä. Tämä on myös varmaan ainut peli jossa onnistun kuolemaan siihen että viholliset spawnaavat alleni (ulkoaopettelulla tästäkin selvittäisiin mutta silti).
DDC - Tässä olen tsalopin kanssa aika samoilla linjoilla, ei löydy mitään suurempaa pahaa sanottavaa.
Ja LoLKista ehdinkin jo tarinoimaan pidemmälti.
Sen voisin vielä mainita että pelien grafiikoilla ei ole itselleni niin suurta painoarvoa, kaikki pelit ovat kuitenkin graafisesti suht samanlaisia ja selkeitä pelata.
Tarinalle en pistä niin suurta painoa arvosteluissani sillä se näyttäisi noudattavan yleisesti kaavaa:
- Tasot 1-3 sankarittaret seikkailevat ilman päämäärää kunnes tapahtuu valaistuminen,
- Tasoissa 4-5 juoni tapahtuu kunnes kulminoituu viimeiseen vastukseeen tasossa 6,
- Lopuksi Extra-taso, joka ei välttämättä liity suoraan päätarinaan mutta aiheutuu siitä
Täytyy tosin myöntää, että ehkä hauskinta peleissä on seurata hahmojen välistä dialogia (kuinka moni muistaa IN:n käännöksen missä Marisa kutsui Reimua nartuksi?).
Näinhän se menee, itseltäni löytyy IN:stä juurikin tuo mainitsemasi käännös
Loppuun vielä risujen sijasta vähän ruusuja, tsalopin peliesittelyjä on ollut mukava lukea. Niiden kautta on tullut vastaan monta mielenkiintoista peliä, joita pitäisi ehtiä kokeilemaan.
