Jos olet lukenut Tolkienin muun tuotannon ja haluat tietää lisää Keski-Maan historiasta suosittelen lukemaan Silmarillioninkin. Jos taas et ole lukenut muita, en suosittele tätä ensikosketukseksi.
Toiselta suunnalta lähestyen: Jos olet lukenut Kalevalaa tai jotakin muuta runomuotoista kansalliseeposta ja ajatellut, että proosamuoto ja järjellisen yhtenäisyyden lisääminen tekisivät sille hyvää, Silmarillion on ehdottomasti juuri sinua varten.
Myönnettäköön, että minunkin on ollut vaikeaa pitää lukua Fëanorin, Fingolfinin ja Finarfinin jälkeläisistä. Kuten Sormusten herrassa, myös Silmarillionissa sukutauluja riittää.
»Lorenörttien» kannattaa jatkaa Silmarillionista Keskeneräisten tarujen kirjaan (jonka olen lukenut – pidän varsinkin esseeosiosta) sekä Húrinin lasten tarinaan (jota en ole vieläkään tullut lukeneeksi kuin osittain, vaikka se minulla hyllyssä kyllä on).
Keskeneräisten tarujen kirjassa muun muassa mainitaan kaikkien (?) viiden velhon värit ja quenyankieliset nimet. Saamme jopa hyvin pienen pätkän kuvausta siitä, millainen hahmo Olórin (meille tutumpi nimellä Gandalf) oli Valinorissa, kun velhojen Keski-Maahan lähettämistä vasta suunniteltiin. Aivan aukottomasti ei selviä, oliko viiden lisäksi mahdollisesti vielä muita, vähäisempiä velhoja, vaikkakin annetaan ymmärtää, että ei ollut. (Samaan tapaan Sormusten herra ja Silmarillion ovat lievässä ristiriidassa keskenään sen suhteen, milloin kaikkein viimeiset mestarihaltiat,
noldor, poistuivat lopullisesti Länteen.)
Myös Keskeneräisiin taruihin sisältyvä Arnorin ja Gondorin näkykivien (quenyaksi
palantíri) historiaa käsittelevä essee on suuri suosikkini.