Kirjoittaja Aihe: Gensōkyōn tarinoita  (Luettu 51430 kertaa)

Hieda no Mukyuu

  • Elle parle d’amour comme elle parle des vieux livres
  • Miko
  • ***
  • Viestejä: 1 640
  • Tuota... Muistanet merkitä lähteet?
    • Profiili
Gensōkyōn tarinoita
« : Marraskuu 11, 2011, 13:48:16 »
Erään ongelman ratkaisu

Hieda no Mukyū, 11.11.2011


»Neiti Knowredge suvaitsi kutsua?»

»Ah, Sakuya-neiti.» Patchouli Knowledge, »Liikkumaton mahtava kirjasto», laski sirolla eleellä teekuppinsa pöydälle ja nosti katseensa nahkakantisesta niteestä, jota oli syventynyt tutkistelemaan. »Voileen oli eksynyt asiaton henkilö. Ohjaisitteko hänet kartanon portille? Vartijat opastakoot hänet siitä eteenpäin, minne hän mieliikin lähteä. Koakuma?»

Siistiin liiviin ja hameeseen pukeutunut punahiuksinen pikkupiru ilmaantui jostakin hyllyrivistöjen välisistä varjoista ikään kuin olisi seissyt aivan nurkan takana valmiina odottamassa kirjastonhoitajattaren kutsua. Koakuma veti liivinsä taskusta avaimen ja avasi jykevän, tummasta puusta veistetyn barokkityylisen kaapin.

Kaappi ei ollut kovin syvä, eikä sen sisällä varmaankaan ollut miellyttävää oleskella. Liikkumatonna, hankalaan asentoon jäykistyneenä siellä seisoi nuori mies, oletettavasti ihminen, yllään kevyesti nuhjaantunut perinteinen japanilaisen maatyöläisen asu. Koakuma napsautti sormiaan, ja nuorukainen säpsähti. Hän katseli ihmetellen käsiään, jotka liikkuivat taas hänen oman tahtonsa mukaisesti. Niitä alkoi pistellä, ja hän hieroi kämmeniään yhteen. Sitten hän tajusi edessään seisovat olennot.

Yöasuinen noitatyttö syventyi jo uudestaan kirjaansa. Pikkupiru katseli miehen ohitse kuin tämä olisi ollut jokin yhdentekevä, sattumalta väärään paikkaan unohtunut esine. Sisäkkö sen sijaan heitti nuorukaiseen terävän katseen. Sisäkön takana häntä vilkuili uteliaina kolme varreltaan lyhyempää palvelustyttöä, jotka töniskelivät toisiaan ja tirskahtelivat lapsekkaasti.

»Huolehdin asiasta. Teidän ei tarvitse nähdä häntä uudelleen», pääsisäkkö Sakuya Izayoi lausahti kirjastonhoitaja Knowledgelle. Izayoi nyökkäsi ilmeetönnä palvelustytöille, jotka kirmasivat kaapille ja kiskoivat miehen lattialle. Tyttösillä oli sievien palvelijattarenhilkkojensa alla homssuiset hiukset ja noin kolmitoistavuotiaan ihmislapsen kasvot, mutta selästä työntyvät suuret suvenkorennonsiivet kertoivat, että nämä olivat keijukaisia. Tytöt alkoivat kisaillen tuuppia miestä kohti hämärän kirjastosalin suurta ovea.

Koakuma niiata niksautti ja katosi hyllymetsään yhtä äkisti kuin oli sieltä ilmaantunutkin. Pääsisäkkö Izayoi tervehti neiti Knowledgea kunnioittavasti ja kääntyi lähteäkseen.

»Hmh. Sakuya-neiti», mutisi Patchouli Knowledge nostamatta enää katsettaan kirjansa sivuilta.

»Niin?»

»Ei ole syytä olla ankara neiti Hongia kohtaan. Tunkeilijalla oli hallussaan amuletti, johon on ladattu melkoinen osa jonkun vaatimattoman maalaisnoidan taikavoimista. Silkkaa rihkamaa minulle, mutta ei aivan yhdentekevä lelu Aatamin lapselle, joka tahtoo kuljeskella muurien ja seinien lävitse valppaitten silmien näkemättä. Korjasin sen talteen.»

»Ymmärrän. Näkemiin, neiti Knowredge.»

»Näkemiin.»

Yoshirō Terakawa katseli sekavin tuntein ympärilleen, kun häntä kuljetettiin pitkin Punaisen paholaisen kartanon loputtomia käytäviä. Eurooppalainen rakennustaide ja seinille ripustetut maalaukset olivat hänelle yhtä vieraita kuin pelkkä ajatuskin sellaisesta yltäkylläisyydestä, jossa tämän kaiken omistaja epäilemättä eli. Yoshirō ei olisi ilmoisna ikänä tullut lähellekään koko kymmenesti kirottua moisiota, ellei häntä olisi ajanut epätoivoinen halu löytää pelastus vakavasti sairaalle sisarelleen. Valitettavasti sellaisista asioista ei juuri voinut neuvotella yōkaitten kanssa. Parhaansa mukaan varustautuneena Yoshirō oli lähtenyt yksin matkaan. Rohkeus, neuvokkuus ja onni olivat auttaneet hänet ohi monen vaaran ja koettelemuksen, mutta vain heikosti lukutaitoisena hän oli perille päästyään juuttunut liian pitkäksi aikaa etsimään kaipaamiaan tietoja. Eihän hänellä ollut ollut edes selvää kuvaa siitä, mitä hänen olisi pitänyt löytää, ja Voilen maaginen kirjasto oli osoittautunut käsittämättömän laajaksi. Noitatytöllä ja muulla talonväellä oli ollut kotikenttäetu, ja oli loppujen lopuksi ollut vain ajan kysymys, milloin retki päättyisi huonosti.

Yoshirō ei jaksanut välittää töniskelevistä, hihittävistä keijuista. Hän piti pääsisäkköä suurimpana toivonaan ja puhutteli Sakuya Izayoin selkää:

»Anteeksi... Si-, Te... Tehän olette kai ihminen? Olkaa armollinen minulle, en tee mitään vahinkoa täällä.»

»Ole vaiti.»

Yoshirō pani merkille, että yhä useammin he taittoivat matkaa alas portaikkoja pitkin. Ikkunoita ei hetkeen ollut näkynyt missään, eikä käytävien seinillä ollut enää ripustettuna juuri mitään. Viimein saavuttiin pitkän, koruttoman portaikon yläpäähän. Alhaalla näytti sysipimeältä. Kalkkikivestä veistetyt vaaleat porrasaskelmat olivat kuluneet keskeltä selvästi kuopalle. Tästä oli kuljettu monta kertaa ennenkin.

»Miyōsei, kynttilät», lausahti pääsisäkkö. Vaaleahiuksinen pikkukeiju puoliksi hypähteli, puoliksi lensi poukkoillen portaat alas. Yoshirō erotti tulusten äänen. Ensimmäinen väräjävä liekki syttyi portaikon alapäähän. Tuokion kuluttua alhaalla häämöttävän poikkikäytävän verenpunaiset seinät näkyivät jo selvästi.

Miyōseiksi puhuteltu keijutyttö loikki takaisin ylös. Kaikki kolme pikkupiikaa olivat käyneet aiempaan verrattuna hiljaisiksi ja vakavan näköisiksi. He vetäytyivät portaikon kaiteen vierelle, kohtaan, josta ei näkynyt suoraan alakäytävälle.

Pääsisäkkö vilkaisi palvelijattaria halveksuvasti ja osoitti kädellään alas.

»Sinä. Ala mennä. Edeltä.»

Yoshirō oli vähällä panna vastaan tai edes kysyä jotakin, mutta Izayoin jääkylmä katse sai sanat takertumaan kurkkuun. Nuorukainen lähti astelemaan portaita pitkin, ja pääsisäkkö seurasi perästä. Askelet kopsahtelivat muuten rikkumattomassa äänettömyydessä. Keijukaiset eivät tulleet.

Portaikon alapäästä käännyttiin vasemmalle. Kohta Yoshirō ja hänen saattajansa saapuivat paksuista tammilankuista rakennetulle, runsaalla takoraudalla heloitetulle ovelle. Izayoi kaivoi esiliinansa alta suuren avainrenkaan ja valitsi siitä yhden avaimen.

Yoshirōta kylmäsi oudosti. Tuntemus muistutti hieman sitä väristystä, jonka kylän noita-akan lukema suojaloitsu oli nostattanut ennen hänen lähtöään tälle kovan onnen matkalle.

Seuraavalla silmänräpäyksellä Yoshirō tajusi, että ovi oli avattu selälleen, vaikka hän ei ollut nähnyt edes sisäkön työntävän avainta lukkoon. Yoshirōta tuupattiin lujasti selkään, niin että hän paiskautui eteenpäin. Oven takana oli pimeää, ja hän kompastui ja rymähti alas ehkä kolmen porrasaskelman verran.

Taas vartalon läpi kulki kylmä humahdus. Ovi oli sulkeutunut takanapäin salamannopeasti ja ääntäkään päästämättä. Ympärillä vallitsi täydellinen pimeys.

Sormien ja kämmenten alla tuntui nihkeä ja hiukan epätasainen laattalattia, ehkä liuskekivestä tehty. Lattialla ei ollut pisaraakaan vettä, mutta sen jokikinen huokonen hengitti valottoman holvin ilmaan maan uumenten kalseaa kosteutta.

Itse asiassa holvi ei ollutkaan valoton. Silmät tarvitsivat aikaa tottumiseen, mutta jokin epämääräinen kajo tuntui siroavan kaikkialle. Kun kättä heilutteli vaaksan päässä edessään, oli juuri ja juuri näkevinään sormien ääriviivat - vai oliko se sittenkin kuvittelua? Ja aivan kuin jostakin olisi kuulunut hyvin heikkoa kävelyn ääntä, pehmeitten kengänpohjien kevyitä kosketuksia kivilattiaan.

Yoshirō tapaili varovasti lattiaa joka puolelta ympäriltään löytääkseen kiinnekohtia. Ovelle palaaminen tuskin hyödyttäisi mitään, mutta myöhemmän varalle kannattaisi visusti painaa sen sijainti mieleen.

Äkkiä sormet tapasivat jotakin pehmeää. Yoshirō värähti inhosta uskoen osuneensa rotan selkään. Mitään ääntä ei kuitenkaan kuulunut. Varovasti hän ojensi kätensä uudelleen samaan suuntaan ja tajusi löytäneensä pehmeän, elottoman esineen. Raato se ei ollut, pikemminkin... Aivan niin. Leikkikalu.

Vaikka vähäiset näköhavainnot koko ajan hitaasti selkiintyivät, joutui Yoshirō tunnistamaan löytämänsä lelun lähinnä hypistelemällä sitä. Se oli hylätty, kovia kokenut nallekarhu. Toinen nappisilmistä oli paikallaan, mutta toinen puuttui. Nallen vatsa oli ratkennut tai kenties suorastaan leikattu auki. Karkea, etäisesti pumpulituppoja muistuttava täyte pursuili ulos.

Samassa Yoshirō näki kädessään olevan nallekarhun lähestulkoon selvästi. Valonkajo oli voimistunut, ja nyt hän tajusi, mikä siinä oli outoa: se hajosi kaikkiin sateenkaaren väreihin.

Yoshirōn selän takana puhui ehkä noin kymmenvuotiaan tytön ääni. Se oli heleä ja viaton, mutta siinä oli mukana levottomuutta herättävä värinä, ikään kuin lapsi olisi houraillut unissaan. Sanat eivät kuitenkaan olleet unissapuhujan sekavaa siansaksaa vaan kirkkaat ja selkeät:

Spoiler (click to show/hide)

Skwrl

  • Time Lady
  • Keltainen Keiju
  • ****
  • Viestejä: 215
  • Ti-ti-tyy~
    • Profiili
Vs: Gensōkyōn tarinoita
« Vastaus #1 : Tammikuu 23, 2012, 13:54:21 »
Voi että, miksi ihmeessä minä en ollut huomannut tätä aiemmin?!

Täytyy sanoa, että aivan loistavaa tavaraa! Kuvailit yksityiskohtia ja tapahtumaympäristöjä todella tarkasti, ja se loi tähän ficciin hienosti karmivaa ja enteilevää tunnelmaa. Hahmot olivat myös ihan omia itsejään, jäänviileä Sakuya, itsekeskeinen älykkö Patchouli ja mielipuolinen pikku-Flan~ *taputtaa päälaelle-- vetää käden äkkiä pois muutamaa sorminiveltä köyhempänä*
Heh, ja viimeinen repliikki on mahtava!
Ihmettelen vain sitä, miksi Sakuya kutsui Patchoulia "neiti Knowredgeksi"? Onko tämä typo vai onko sille jokin syy?

Kirjoittele ihmeessä lisää!
befriend (v.): to use mecha-class beam weaponry to inflict grievous bodily harm on a target in the process of proving the validity of your belief system.

Korven_soturi

  • Filosofi-ex-putkimies
  • Yōkai
  • **
  • Viestejä: 681
  • Vääriltä teiltä eksynyt
    • Profiili
    • Piano covers on youtube
Vs: Gensōkyōn tarinoita
« Vastaus #2 : Tammikuu 23, 2012, 15:07:20 »
Ällistyttävän hienoo tekstiä. Luulin aluks et tää on käännös jostain Touhou- novellista tai vastaavasta, mutta jos oot keksiny ja kirjottanu kaiken omasta päästäs, niin sun kehuminen (pelkästään) taitavaks ois äärimmäistä vähättelyä! Et oo harkinnu kirjailijan uraa?

Viimeisten 11 rivin kohalla tulee ajatuksia: ''Elä vie sitä kellariin. Flan on siellä....'' -> ''Lelu? Nallekarhu!? Ei kerpele.....'' (tässä kohtaa huomasin kasvoillani sadistisen virneen ja ajatuksen): ''Tää jannu on niin kuollu!''

Jos näitä tulee vielä lisää nii tää on jo jotain mitä odottaa ja arvostaa kunnolla. Hienoo työtä!
Siveys on maailman syöpä, ja kaksimielisillä on aina hauskempaa.
Spoiler (click to show/hide)


pls rember that wen u feel scare or frigten
never forget ttimes wen u feeled happy

wen day is dark alway rember happy day

J_onn_e

  • Tokyo Metropolitan Police Special Vehicle Section 2, Division 2.
  • Miko
  • ***
  • Viestejä: 1 003
  • Shinohara Heavy Industries AV-98 Ingram
    • Profiili
    • Get money
Vs: Gensōkyōn tarinoita
« Vastaus #3 : Tammikuu 23, 2012, 15:58:47 »
todella hyvä, siis aivan uskomaton
"must tulee lääkäri" - hajosin

Anakichi

  • Vieras
Vs: Gensōkyōn tarinoita
« Vastaus #4 : Tammikuu 23, 2012, 17:24:46 »
^toimiva moodbreaker :3 ja repesin..upeaa kirjoitustyötä todellakin O  .  O

Hieda no Mukyuu

  • Elle parle d’amour comme elle parle des vieux livres
  • Miko
  • ***
  • Viestejä: 1 640
  • Tuota... Muistanet merkitä lähteet?
    • Profiili
Vs: Gensōkyōn tarinoita
« Vastaus #5 : Maaliskuu 14, 2012, 00:12:22 »
Monet kiitokset palautteesta teille kaikille.

Luulin aluks et tää on käännös jostain Touhou- novellista tai vastaavasta[.]

Ihan itse kotona kirjoitin. Innoituksen lähteitä voisi tietysti kiittäen luetella ZUNista alkaen, ja olipa minulla foorumin ulkopuolellakin onneksi juttukaveri, jonka kanssa käydyn keskustelun ansiosta panin tietyn lauseen Flandren huulille. Tarina rakentui siihen ympärille sitten.

Nallekarhun mukanaolosta kiitokset erityisesti tälle musiikkivideolle (1.01 - 1.06). Ja varmaan myös tälle Verynezumin teokselle, jota ilman muuta ehdottaisin Tōhō-klassikoksi, jos aihe jonakin päivänä keskustelua herättäisi.

Skwrl, en malttanut vielä mennä nukkumaan, kun minua vaivasi Gensōkyōn perustamisvuosi, josta oli puhetta. Laiskana aloitin Google-haulla ja löysin Forest of Magic & Flower Fields -laudalta hauskan tekstinpätkän:

Lainaus käyttäjältä: Anonyymi
According to various wikis, Gensokyo was established in 1885 and the current method for producing aluminum was discovered in 1886, though it's possible the kappa have independently discovered it.

Kensokyrön historiaa tällekin foorumille. NAO.

Hieda no Mukyuu

  • Elle parle d’amour comme elle parle des vieux livres
  • Miko
  • ***
  • Viestejä: 1 640
  • Tuota... Muistanet merkitä lähteet?
    • Profiili
Vs: Gensōkyōn tarinoita
« Vastaus #6 : Huhtikuu 29, 2012, 20:17:16 »
Toivottavasti ehdin jatkaa seuraavaa tarinantynkää joskus, sillä ei se missään tapauksessa ole vielä valmis. pelkään vain, että jos en tupsauta sitä saman tien ulos, niin hautautuu mokoma »pöytälaatikkoon».


Hämähäkin ämpäristä, vaihe 1: Puhuvia päitä ja valvovia virvatulia

Hieda no Mukyū, 29.4.2012


Elipä aikoinaan – tengujen mittapuulla siitä ei ole kauankaan, mutta kukapa muistaisi, paljonko ihmisten vuosia tämän tarinan alusta on jo vierinyt – muutamassa Gensōkyōn vehreässä laaksossa, varjoisien metsien kätköissä ja niittyjen metsiköissä, joukko tsurube-otosheja.

Nämä yōkait olivat sulautuneet yhteen kahdesta heimosta, jotka olivat paenneet Gensōkyōhon Japanin maaseudun käydessä yhä vihamielisemmäksi Meiji-kauden loppupuolella. Toisen heimon jäsenet olivat arkiselta ulkomuodoltaan verisen irti revityn ihmispään kaltaisia ja ottivat neliraajaisen muodon vain sitä erityisesti tarvitessaan. He viihtyivät mainiosti puitten lehvästöissä ja olivat tottuneet syömään eläimiä ja lintuja. Moni näistä tsurube-otosheista ei enää kunnolla muistanutkaan, miltä ihmisliha maistui, sillä vuosisatojen ajan he olivat asuttaneet syrjäistä metsäseutua, jonka puut oli sitten lopulta kaadettu teollisuuden tarpeisiin. Pienemmän heimon jäsenet puolestaan elivät ihmishahmoisina, usein lapsen tai vasta kypsyvän nuoren naisen kokoisina. He olivat kotoisin ihmiskylien laidoilta ja peltomaitten välisistä metsiköistä ja olivat vanhaan hyvään aikaan loihtineet ihmisiltä pihistämiään vesisankoja kuolettaviksi ansoiksi. Pienen heimon väki kitui hitaasti haipuen vailla ihmislihaa, sekoittui vähitellen suurempaan heimoon omaksuen sen tapoja ja olemusta. Todella harvoin sattui, että tähän rauhaisaan laaksoon harhautui joku huono-onninen ihminen ties millä asioilla, eikä niistä kulkijoista monikaan kotiinsa palannut.

Pienen heimon pikkuruisin tsurube-otoshi oli kiltti vihreähiuksinen Kisume, joka ujosteli kaikkia vähänkin vieraita ja vaelteli mieluusti öiseen aikaan yksinänsä läheisillä suomailla. Toiset sanoivat, että hän oli harvinaisen puhdasverinen, ja toiset, pahantahtoisemmat, kuiskivat, että hän oli yksinkertaisesti lahjaton ja laiska. Hän oli nimittäin erityisen huono muuttamaan muotoaan, eikä laisinkaan kyennyt ottamaan verisen pään hahmoa. Kerran hän oli oikein kovasti yrittänyt häivyttää edes jalkansa kokonaan, ja siinä oli käynyt hullusti. Kisume verhoutui rääsyiseen kaapuun, joka oli joskus ollut valkoinen, mutta aina hänen säärensä tahtoivat näkyä vaatten alta. Hän itse ei onnettomuuden jälkeen milloinkaan katsonut jalkoihinsa.

Varsinkin nälkäisinä ollessaan isommat ja vahvemmat tsurube-otoshit pilkkasivat Kisumen ulkomuotoa ja tapoja säälimättä, ja niin hän maleksi öisin aina vain kauemmas luoteisille suomaille. Välillä hän ei palannut päiväsaikaankaan kotimetsikköönsä, vaan uinui sykkyrässä jollakin pikku saarekkeella pensasryteikön katveessa. Jalkansa hän peitteli kostealla, vilpoisella turpeella. Jos pimeys ehti laskeutua, ennen kuin Kisume heräsi, kerääntyivät vähäiset rämeenhenget kalpeina virvaliekkeinä piiriksi hänen ympärilleen.

Kisumen vaellukset kävivät yhä pitemmiksi, niin että häntä ei osattu kaivatakaan, kun hän viimein katosi kokonaan. Tai mistäpä sen tietää, voihan olla, että häntä paljon myöhemmin lähdettiin etsimään, mutta turhaan. Tengut eivät ole tavanneet montakaan tuon seudun tsurube-otoshia, ja paljon heidän tarinastansa on hämärän peitossa.

Sattui nimittäin kerran niin, että Kisume oli uuvuttanut itsensä pahanpäiväisesti ja löytänyt itselleen sopivan leposijan vasta puolenpäivän jälkeen. Hän uinui sikeää unta hyvin pitkään ja alkoi lopulta heräillä keskellä syvintä, tähtikirkkainta yötä. Vähenevä kuunsirppi ei ollut vielä noussut, niin että Linnunradan vyö hehkui taivaalla täydessä loistossaan. Silloin Kisume tajusi aarnivalkeat ensi kertaa.

Toki hän oli vuosien mittaan useasti nähnyt virvatulen tai muutamankin etäältä, mutta tämä oli aivan toista. Valkeat lepattivat tasaisena kehänä hänen ympärillään, osoittaen kunnioitusta ja varjellen hänen untansa.

Rämeenhengillä ei ollut ihmisen tajuttavaa kieltä, eikä niitten ajatuksenjuoksu totta puhuen ollut järin kiehtovaa, mutta värinöin, huojahduksin ja vielä joillakin meille käsittämättömillä tavoilla ne pystyivät välittämään Kisumelle hailakoita ajatuksia ja tuntemuksia. Eipä aikaakaan, kun pieni tsurube-otoshi tanssi suolla yhdessä virvatulten kanssa.

Olisi kenties liioittelua kutsua ystävyydeksi sitä sidettä, joka syntyi Kisumen ja rämeenhenkien välille; ennemminkin se muistutti ihmisen ja eläimen välistä kiintymystä niissä tapauksissa, joissa eläin ei koskaan täysin kesyynny ja jää perimmiltään arvoitukseksi. Mutta Kisumelle tämä uusi toveruus merkitsi paljon, ja sanotaan, että jotkut rämeenhenget seurasivat hänen mukanaan sinäkin päivänä, jona hän jätti suomaat taaksensa. Toiset kylläkin väittävät, ettei aarnivalkea voi elää muualla kuin suolla ja että Kisumen omat »virvatulet» itse asiassa ovat taidokkaimpia jäljitelmiä, mitä Gensōkyōssa on milloinkaan nähty – sellaisen olennon luomia, joka on oppinut tuntemaan suon valkeat rakkaudesta eikä velhojen tapaan mielenkiinnosta taikka hyötyä tavoitellen.

Skwrl

  • Time Lady
  • Keltainen Keiju
  • ****
  • Viestejä: 215
  • Ti-ti-tyy~
    • Profiili
Vs: Gensōkyōn tarinoita
« Vastaus #7 : Huhtikuu 29, 2012, 22:57:17 »
Kaunista.

Toivottavasti jatkat tätä, sillä tahdon nähdä mihin suuntaan se etenee!

En muista nähneeni, että missään olisi sen tarkemmin mietitty Kisumen taustoja. On todella hienoa että joku sen tekee, sillä olisi sääli, jos fanikunnan keskuudessa vähemmän suositut hahmot jäisivät ihan kokonaan ilman huomiota.
(...pitäisiköhän minunkin ottaa itseäni joku päivä niskasta kiinni ja istua kirjoittamaan eräs Mystiaan liittyvä tarinantynkä, joka on lojunut jossain pääkoppani nurkissa jo vaikka kuinka kauan..?)
befriend (v.): to use mecha-class beam weaponry to inflict grievous bodily harm on a target in the process of proving the validity of your belief system.

Hieda no Mukyuu

  • Elle parle d’amour comme elle parle des vieux livres
  • Miko
  • ***
  • Viestejä: 1 640
  • Tuota... Muistanet merkitä lähteet?
    • Profiili
Vs: Gensōkyōn tarinoita
« Vastaus #8 : Marraskuu 11, 2012, 23:28:55 »
Aika on juhlan ja aika on arjen (Patchouli-sarjan ensimmäinen osa)

Hieda no Mukyū, 11.11.2012. Useita pieniä tyylillisiä korjauksia 19.11.2014.

Tämän tarinan alkuperäinen englanninkielinen versio alkoi syntyä elokuussa 2009 ja valmistui 29.9.2009. Kirjoitin tekstin silloin paitsi omaksi ilokseni myös parin ulkomaalaisen verkkotuttavani luettavaksi, ja sen tähden ajattelin sen suoraan vieraalla kielellä miten parhaiten taisin. Nykyinen versio on suurelta osin vapaa käännös, mutta monet yksityiskohdat on kirjoitettu kokonaan uudelleen.

Tarina perustuu ZUNin luomiin hahmoihin, Karasu Shiroin fanikuvitukseen (ks. Danbooru) sekä Angel199x:n vanhaan diaesitykseen "20 Good Reasons" (nykyään taas saatavilla Youtubessa, tekijä on vain vaihtanut nimimerkkiä; musiikkiraitana Thirsty Merc -yhtyeen kappale "20 Good Reasons"). Lisäksi tärkeitä vaikutteita antoivat tämä Trin fanikuvitus ja Alicemaiwaifun siihen kirjoittama kommentti, kuuluisa M-1-video "PatchuMirin" sekä Ryûchanin yuri-aiheiset fanifiktiotarinat.



*********


"Mut Patchouli-neiti, jos nyt kum-min-ki-in?!"

"Iltani sattuu olemaan kiireinen. Kiitoksia vain ehdotuksesta."

Tuntuihan se uskomattomalta. Vahtityttö on kerrankin onnistunut saamaan kaksi peräkkäistä vapaapäivää, ja mitä hän ensi töikseen tekee? Tulee kirjastoon häiritsemään minua! Eikä juttu edes liity kirjoihin mitenkään. Juuri tuommoiset ovat aina mukamas niin innoissaan siitä, miten hienoa ja terveellistä on viettää aikaa ulkona auringonpaisteessa (tai kuutamen kajossa, makunsa kullakin). Pysyisivät siellä ja antaisivat minun keskittyä asioihin.

Ei silti, missään nimessä en vihaa Hong Meilingiä. Hymy on valloittava ja mieli vilpitön. Jos joku luottamuksen arvoinen henkilö minulta tiedustaisi, niin kaipa myöntäisin, että silloin kauan sitten ihastuin Meilingiin ensi näkemältä. Mutta ei kyllä varmaan tiedusta.

Ensimmäiset kolme vuosikymmentä Meilingin seuraa riittivät mainiosti paljastamaan sen seikan, ettei tällä suloisella kiinattarella ollut niin mitään yhteistä minun kanssani. Hänen elämänsä pyörii kovasti toisiaan muistuttavien arkisten puuhien kuten tunkeilijoitten torjumisen ympärillä, siitä nyt puhumattakaan, miten yksitoikkoista ja itseään toistavaa on taistelutaitojen harjoitteleminen, jota Punaisen paholaisen kartanon porttivahdin tehtävien menestyksellinen hoitaminen edellyttää. Voikohan puhua menestyksellisestä? Äkkiseltään laskien keskimäärin kerran neljässätoista vuodessa olen joutunut käyttämään omia taikavoimiani Remin mittaamattoman arvokkaan kokoelman varjelemiseksi.

Siinä Meilingiä mittaillessani kysyin itseltäni, mikä ihme mahtaa pitää hänet niin hyväntuulisena. Minun elämäni on sentään täynnä kiehtovia löytöretkiä tiedon valtakuntaan, oivaltamisen iloa ja yhä uusien ovien avaamista salattuihin maailmoihin. Ei minun silti usein nähdä hymyilevän. Eikö moiset tunteenpurkaukset tule säästää arvoisiinsa hetkiin?

Jäin katselemaan Meilingiä epäröiden. Toden totta, niin kauan sitten kuin olinkin hänestä vieraantunut, yhä vain hänen hymyssään oli jotakin käsittämätöntä, tenhoisaa voimaa.

"Kuulkaa nyt, Patchouli-neiti! On teidänkin lupa pitää hauskaa edes joskus. Ei kukaan täällä oo yhtä ahkera ja tunnollinen kun te."

"Sen pahempi muille ja koko maailmalle. Oikein käytettynä taikuus tarjoaa ratkaisun entropian ongelmaan.1 Jos edes vähän yli puolet Gensōkyōn asujaimista ymmärtäisi ja piittaisi..."

"Mutta kun –"

"Mitä Meiling-neiti oikeastaan on täältä hakemassa? Kiitän huolenpidosta, mutta alkaa epäilyttää, että tässä on jotakin takana."

Se vain pääsi äkkiä lipsahtamaan. Hetikohta tajusin, että äänensävyni, niin värittömänä kuin olinkin sen tahtonut pitää, oli saattanut loukata Meiling-raukkaa.

Suureksi hämmästyksekseni hän ei vaikuttanutkaan pahastuneelta vaan korviaan myöten punastuneelta.

Pidin katseeni häneen kohdistettuna. Menin vieläpä niin pitkälle että asetin silkkisen kirjanmerkin edessäni olevan paksun niteen lehtien väliin ja suljin kirjan.

"Niin tota Patchouli-neiti kun... Mulle ei yhtään usein tuu tilaisuuksia lähteä juhliin yhdessä Sakuya-neidin kanssa..."

"Ee, ai jaa?"

Olin tirskahtaa. Ei tässä ollutkaan minusta kyse, vaan meidän pikku Meilingin onnettomasta rakkaudesta. Aina parempi. Toisaalta uteliaisuuteni hiukan heräsi.

"...Mut joka kerta kun minä olen Sakuya-neidin kanssa kahdestaan niin se suuttuu mulle jostain. Niin minä sit mietin, että jos meitä olis enemmän lähdössä niin... Tunnelma saattais olla vähän rauhallisempi..."

"Niin."

"Ja minä sit tuumin että, jos vaikka Patchouli-neiti tahtois pitää ihan pikkuisen vapaata ja tulla meidän seuraksi ja ottaa välillä hiukan rennommin ja semmoista..."

"Tiedä häntä... Minulla on paraikaa melkoisen tärkeitä tutkimuksia kesken."

"Eiks Teillä aina?"

"Hmh. No minä lupaan miettiä tätä asiaa."

Miltei sanoin ymmärtäväni, miten vaikeaa hänellä oli, mutta sain sentään pidettyä kieleni kurissa. Mitenkähän jos lähtisin niihin juhliin yhtä matkaa heidän kanssaan ja palaisin sitten aikaisin kotiin... Sormeni avasivat kirjan uudelleen.

"Niin juu, aattelin että Patchouli-neiti ehkä ilahtuu siitä varmasta tiedosta että neiti Marisa Kirisame on kanssa tulossa sinne juhliin."

"Mitähhh?!"

*****

En ollut ollenkaan aavistanut, että syys olisi pitkällä. Ulkona hämärsi jo, kun lähdimme Punaisen paholaisen kartanosta, ja metsätien ylle kaartuvien puitten siimes heikensi näkyvyyttä entisestään. Oksat olivat vielä lehtiä täydet, vaikka niitä oli jo ennättänyt vähän varistakin tietä pehmentämään. Enkös minä juuri kesäkuun alussa ollut käväissyt ulkona, kartanon puutarhassa nimittäin? Tuntui edellisviikolta. Voi miksi minun töitteni piti edetä niin tuskaisan hitaasti? Mitä kaikkea olinkaan suunnitellut ensilumeen mennessä lukevani ja kirjoittavani...

Neiti Marisa Kirisame. Taikametsän turhamainen pikku keikari. Ihmislikka, joka tahtoi tulla meidän kaltaiseksemme. Inha voro, joka – silkaksi huvikseen kai – näpisteli enemmän kuin tarvitsi. Ja... minun... koko elämäni ainut todellinen rakkaus.

Iltapäiväni oli kulunut levottomana, ajatukset ties missä harhaillen. Voi Meilingin pöhköläistä, omin päin en olisi taatusti tullut ajatelleeksikaan, että minä voisin lähteä ulos Marisan perään. Voi minua pöhköä itseäni, kun en saattanut vastustaa kiusausta. Voi kertakaikkisen pöhköä maailmaa, joka salli nämä järjettömät tunteet neiti Röyhelöhattua kohtaan. Hieman toisenkaltaisessa kaikkeudessa koko sotku voisi olla yksinkertaisesti fysiikan ja taikuuden lakien vastainen. Siinä säästyisi kaikilta osapuolilta paljon aikaa ja vaivaa.

Tallustin uuvuksissa eteenpäin, katse tiukasti kuoppaisen tien pinnassa kiinni, etten kompuroisi pimenevässä illassa. Itse olin ehdottanut jotakin arkisempaa matkustustapaa kuten lentämistä tai kaukosiirtoloitsua, mutta Meiling oli ehdottomasti halunnut meidän kulkevan jalan. "Tekee hyvää Teille, Patchouli-neiti, eikä se sitä paitsi mikään pitkä reissu oo!" No niinpä niin. Olimme vasta puolessa matkassa, ja minä olin jo hengästynyt ja kumminkin jäin vähä vähältä jälkeen Hong Meilingistä ja Sakuya Izayoista. Hengenahdistuksesta ei onneksi sentään tuntunut merkkiäkään.

"AIJAIIIIIH!"

"Mi-mikä ihme nyt?!" hengähdin pelästyneenä ja otin vaistomaisesti muutaman juoksuaskelen, ennen kuin tajusin, kuinka lopen rasittunut jo olin.

"Oma syynsä, mäntti mikä mäntti", totesi Sakuya.

Meiling makasi tiellä pitkin pituuttaan ja nyyhkytti. Yksi veitsenkahva törrötti hänen kyljestään ja toinen hänen reidestään. Koska olin jo äsken mietteissäni päästänyt tunteita vellomaan, sai näky kyynelet puristumaan silmiini. Kävi niin sääliksi Meiling-raukkaa. Hän oli pälpättänyt ja nauranut ja miltei hyppinyt ilosta siitä asti, kun olimme lähteneet kotoa. Minun olisi pitänyt pysytellä lähempänä tarkkaillen Sakuyan oikkuja ja rauhoitella häntä tarpeen vaatiessa. En jaksanut edes kysyä, mikä riidan aiheena mahtoi tällä kertaa olla.

"Itse olet mäntti", sanoin värittömimmällä äänelläni, hyvin vaimeasti, "me olemme menossa juhliin, ellet satu muistamaan. Tämä sotku on sopimatonta."

En halunnut katsoa Sakuyaa silmiin.

"Entäs sitten?" kysyi hän nenä pystyssä. "Kiina on taistelija ammatiltaan. Ellei hän pysty paria heittoasetta torjumaan, niin sitten hänen sietää hallita sen verran parannusloitsuja, että saa koottua itsensä tuosta."

"En minä sitä epäile. Sen sijaan minunkin noituudelleni on aikamoinen koitos paikata nuo vaatteet ja puhdistaa ne verestä niin hyvin, että kehtaamme mennä sisään."

*****

Olin lopulta muistanut aika mainiot loitsut. Vain aivan likeltä tarkastellen saattoi juuri ja juuri huomata, että Meilingin asulle oli sattunut jotakin. Kieltämättä hän myös osasi osoittaa kiitollisuutta. Hän tunsi paikan palveluskuntaa ja oli saanut puhuttua istumajärjestystä viime hetkellä uusiksi, niin että nyt istuin lähestulkoon vastapäätä Marisa Kirisamea. En suoraan, mutta kumminkin.

Tunnit kiisivät ohitse aivan huomaamatta. Prismriverit oli pestattu pelimanneiksi, moni muu oli valmistanut iltaa varten pikku ohjelmanumeroita, ja tarjoomukset – no, minun ruokahalussani ei ole koskaan ollut kehumista; jos sanon jotakin herkulliseksi, niin kyllä se aivan varmasti on sitä.

Heittelin Marisan suuntaan kaipaavia katseita. Minusta tuntui, että jotain hän huomasikin, vaikka suurimman osan hänen huomiostaan sai hänen ihmistoverinsa, pyhäkköneito Reimu Hakurei. En ollut koskaan tajunnut, miten valtavasti Marisalla oli tuttuja. Ehtimiseen joku ohi kulkiessaan pysähtyi vaihtamaan hänen kanssaan sanan tai pari ja yleensä myös hymyn. Toiset taas tulivat varta vasten huomauttamaan, että Marisan olisi viisasta hyvin pian palauttaa se taikka tuo lainassa oleva esine – "tai muuten". "No totta kai", vastasi Marisa, "heti ku se vaan suinkin löytyy!" Kylmät väreet kävivät pitkin selkäpiitäni, kun mietin erinäisiä kartanon kirjoja, jotka luultavasti lojuivat Marisan metsämökin lattioilla unohdettuina, muun "lainatun" tavaran alle hautautuneina.

Häiriötekijöitä oli vain yksi, ja sekin olisi useimmissa muissa tilanteissa pelkästään parantanut tunnelmaa. Rinnosuke Morichika istui melkein vastapäätä minua, lähempänä kuin Marisa, ja hän oli selvästi innostunut tilaisuudesta esittää minulle kysymyksiä. Moniin en osannut vastata, sillä ulkopuolisen maailman arkiset pikku kummallisuudet eivät kuulu tärkeimpiin harrastuksiini. Siltikin jokunen herra Morichikan äskettäin käsiinsä saama esine antoi aihetta hedelmällisiin keskusteluihin: hän esitti omat johtopäätöksensä ja minä lisäsin taustat lukemieni kirjojen perusteella. Aina sopivan tilaisuuden tullen koetin, tavattoman varovaisesti toki, johdattaa puhetta Morichikan ensi käden tietoihin Marisa Kirisamen elämästä. En olisi pannut pahakseni, jos Marisa olisi sattunut "vahingossa" kuulemaan niitä kysymyksiäni, mutta pahoin pelkään, ettei hento ääneni pitojen hälinässä alkuunkaan kantanut hänen korviinsa saakka. Huutaminen ei ole mikään nautinto, ja yhä useammin tyydyin vastaamaan herra Morichikalle nyökkäyksellä taikka muulla eleellä tai ilmeellä, jottei kurkku käheytyisi.

Kaiken kaikkiaan ilta sujui vähintään mukiinmenevästi, tuumin minä.

Jos Marisasta puhutaan, niin yksi hänen hankalista luonteenpiirteistään on kovin rajallinen keskittymiskyky. Kieltämättä hän kartanossa vieraillessaan esittää mielenkiintoisia pulmia ja osoittaa mitä suurinta terävyyttä niitä yhdessä ratkoessamme; eikä ihmislapsi saavuta sellaisia taikomistaitoja kuin hän, ellei näe suurta vaivaa. Siltikään en ole ikinä havainnut hänen todella pysähtyvän tavoittelemaan jonkin aiheen syvällistä ymmärtämistä. Sen päivän kun näkisinkin! Saatan kyllä mainiosti kuvitella tilanteen: hän ja minä, vastakkain saman tammisen pöydän ääressä Voilen2 hiljaisuudessa, kumpainenkin omaan kirjapinoonsa syventyneenä, ja hyvin harvakseltaan vaihtaisimme kysymyksen tai pari – taikka hymyn...

Huokaisin unelmani päätteeksi. Se olisi kotikenttäpeliä, minun säännöilläni. Mutta voi! Nyt oltiin Marisan maailmassa, joka on likimäärin yhtä kuin koko Remin kartanon ulkopuolinen Gensōkyō. Sain olla tyytyväinen, kun olin pärjännyt näinkin hyvin. Punastutti silkka ajatuskin, että olin lähtenyt kotoa liikkeelle voidakseni... öh. Flirttailla? Keimailla? Sellaisia sanoja väki kai käytti? Siis. Voidakseni flirttailla tytölle, johon olin ihastunut. Mikäpä minä olen sitä arvostelemaan, mutta tuntui jopa kuin olisin illan mittaan vähä vähältä käynyt varmemmaksi itsestäni.

Sitten saapui nukkemestari paikalle.

En voi sanoa henkilökohtaisesti tuntevani Marisan naapuria, Alice Margatroidia. Olin aina pitänyt häntä oman alansa kunnioitettavana tuntijana ja mestarina ynnä sitä paitsi arvokkaan pidättyväisenä ja asiallisena henkilönä. Marisan puheitten ja muitten juoruilujen perusteella olin tullut sellaiseen hämärään käsitykseen, etteivät naapurukset varsinaisesti ihailleet toisiansa, mutta oliko siinä muka jotakin yllättävää? Kuka tahansa täysjärkinen olento – siis sellainen, joka ei kärsi tästä minun kummallisesta heikkoudestani – toivottaisi neiti Marisa Kirisamen Muinaisten kaupunkiin tai johonkin vielä syvempään hornan tuuttiin koettuaan "tavanomaisen noidan" tavanomaisia vierailuja parikin kappaletta.

Tänään sain kuitenkin nähdä koko lailla toisen Alice Margatroidin. Marionettien mestari toikkaroi ympäriinsä valtaisa olutkolpakko kourassaan typeriä kaksimielisiä juttuja laukoen. Poskille kohonnut runsas puna ja kankean tuijottava katse kielivät perusteellisesta päihtyneisyydestä. Eiköhän tämä ilmestys sitten liimaudu kiinni minun Marisaani ja jää siihen aivan kuin illan suuri suunnitelma olisi saatettu päätökseen.

Minä olen säädyllinen nainen. Vaikka kiukutus sisälläni kupli yhä raivokkaampana, vastailin edelleen kohteliaasti herra Morichikan innokkaisiin puheenvuoroihin. En kyllä voi kehua sillä, että olisin jakanut hänelle suurtakaan osaa huomiostani. Nukkemestarin sormet hyväilevät Marisan käsivartta... Neiti Hakurei hihittelee hetki hetkeltä enemmän... Margatroid nojaa päänsä Marisan olalle...

En ollut milloinkaan nähnyt Marisaa samalla tavalla vaivautuneena kuin hänen jouduttuaan tämän yllätyshyökkäyksen kohteeksi. Ei hän suinkaan yrittänyt työntää humalaista Margatroidia pois luotaan, vaan enemmänkin näytti siltä kuin olisi itse tahtonut perääntyä. Vaan minnekäs sitä perääntyy, kun toinen on napannut kainaloonsa? Ainoa vaihtoehto olisi kai kutistua vähän kauemmaksi.

Päässäni alkoi kieppua. Oliko juhlahuoneen ilma käynyt tunkkaisemmaksi? En saanut kunnolla henkeä.

Toisella puolen pöytää Hakurein huvittunut virne oli levinnyt entisestään.

"Ai ethä mustaa khahvia?" kantautui neiti Margatroidin ääni käheänä yli muun puheensorinan. "Khuule ei mikään huono ajatush. Mennään meille niin minä kheitän oikein vahvat mustat kafvit..."

Viimeisen lauseen paikkeilla Margatroidin vapaana oleva kämmen liukui Marisan oikealle povelle.

Voisin miltei vannoa, ettei se ollut mikään vahinko. Voisin miltei vannoa, ettei se ollut pelkkä hento hively vaan aivan karkea kouraisu.

Aivan varmasti en pysty sanomaan, sillä sen jälkeen tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä niin monta asiaa. Aya Shameimarun kameran salama räpsähtää. Shameimaru huudahtaa: "Siinä!" Reimu Hakurei räjähtää pidättelemättömään nauruun. Marisa töytäisee Margatroidin sivuun ja ampuu toimittajaa kohti suunnattoman vahvan energiasäteen. Juhlavieraat suojautuvat kauhuissaan pöytien alle. Minä alan haukkoa henkeäni ja köhiä, mutisen anteeksipyynnön herra Morichikalle ja kompuroin pihalle hengittämään raikasta yöilmaa.

*****

Muutamaa tuokiota myöhemmin istuin pihalla kuistin muodostamassa varjoisassa nurkkauksessa, aivan lähellä rakennuksen pääsisäänkäyntiä. Astmakohtaus oli ollut lähellä, mutta nyt hengittelin taas rauhallisesti. Taistelun melske, jota oli jonkin aikaa kantautunut ulos saakka, oli sekin jo laannut.

Suuri ulko-ovi aukeni narahtaen. Yllätyksekseni näin Marisan kävelevän ulos yhdessä Margatroidin kanssa. Marisa talutti huolehtivaisen oloisena nukkemestaria, joka oli juhlaa varten valikoinut tavallista korkeakorkoisemmat saappaat, ja kuiskutti jotakin tämän korvaan.

Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, he pysähtyivät pihamaalle portaitten eteen ja katsoivat toisiaan pitkään. Varjoisasta sopestani näin heidät vaikeuksitta, mutta heidän katseiltaan olin melko hyvässä piilossa.

"Mu-mutta kunn..." sopersi Margatroid pettyneen näköisenä.

"Hys nyt, kulta pieni", tokaisi Marisa ääneensä. "Tänään ei vaan käy."

Vaikka hän sitten madalsi äänensä kuiskaukseksi, kuulin lopunkin aivan tarkkaan:

"Kyllä sä tiät miten mä sua rakastan. Nyt oot kiltti tyttö ja hipsit kotiis lepäämään!"

Ja Marisa suuteli häntä suulle.

*****

Ihmeen paha olla tänään, vaikken paljoa alkoholia juonut viime yönä. En ole saanut kirjoitetuksi mitään muuta kuin tämän pikku muistelon. Tutkielmani sienten sovelluksista ihmisten hallittavassa taikuudessa junnaa vain paikallaan.

Kun ajattelen niitä kahta, niin pahinta on, että he näyttivät oikeasti suloisilta rauhassa kahdestaan. En taida edes käsittää sitä sidettä, jonka aistin yhdistävän heitä. Jos minä todella rakastan Marisaa, niin kai minun pitäisi olla onnellinen hänen puolestaan – vaikken tajuakaan, mitä hän nukkemestarissa näkee.

Toivonpa tosiaan, ettei Marisa aivan pian poikkeaisi käymään. Tässä mielentilassa voisi olla ylivoimaista katsella, miten kirja toisensa perästä katoaa Remin hyllyiltä.

Toisaalta päässä risteilee vallan outoja ja vieraita ajatuksia. Esimerkiksi: "Väliäkö kirjalla tai parilla, kun en kuitenkaan eläissäni ehdi lukea jokaista kannesta kanteen?"

Kun mä sinut menetin, niin kaiken menetin.


*********

  1Tämä yksityiskohta on todellakin elo-syyskuulta 2009, jolloin ei "Puella Magi Madoka Magicasta" ollut tietoakaan. Kuulin yhteensattumasta Teerätiltä vasta melko äskettäin, itse kun tunnen Madokaa kovin pinnallisesti.
  2Lausutaan suunnilleen [vualin] tai [vualen] (sidevokaali on valinnainen). Kaikki viittaa siihen, että taikakirjaston nimi on ranskaa. Tosin on fanonia väittää, että Remilia Scarletin kirjasto olisi varmasti nimeltään Voile.

Hieda no Mukyuu

  • Elle parle d’amour comme elle parle des vieux livres
  • Miko
  • ***
  • Viestejä: 1 640
  • Tuota... Muistanet merkitä lähteet?
    • Profiili
Vs: Gensōkyōn tarinoita
« Vastaus #9 : Huhtikuu 18, 2013, 01:49:25 »
Yrtti ja taimi (Patchouli-sarjan toinen osa)

Hieda no Mukyū, 18.4.2013

Tarinan varhaisin hahmotelma lienee syksyltä 2009 tai sitä seuranneelta talvelta. Silloin en päässyt mielikuvia ja yhden viittauksen pohjustamista pitemmälle. Palasin tekstiin viimein 16.–19.11.2012, jolloin mukaan oli ehtinyt tulla kokonaan uusia aineksia. Suuri osa lopullisesta tarinasta syntyi vasta eilen ja tänä yönä, mutta kokonaisuuden kannalta uusimmat muutokset ja laajentelut eivät olleet kovin merkittäviä. Käytännöllisesti katsoen koko teksti on ajateltu ja kirjoitettu suoraan suomeksi, vaikka vuonna 2009 alustavasti rakentelin eräitä kohtia englanniksi ainakin omassa päässäni.

ZUNin lisäksi tällä kertaa lienee syytä kiittää sekä Ryûchania että Teerättiä. Kuvitus, jonka ympärille tarina on rakennettu, on Haruichin käsialaa. Måns Björkman ansaitsee erityiskiitoksen kirjoituksestaan "The Chroniclers of Arda" (1998–2000).



*********


Usvajärven tienoota peitti lumi. Tammikuu oli puolessa, ja Punaisen paholaisen kartanon huoneissa oli vetoisaa. Yliportinvartija ja puutarhuri Hong Meiling veti lapasia käsiinsä pidettyään teetauon keittiön nurkassa. Hän vilkaisi kaivaten suurta valurautaista liettä, jonka pesässä tuli räiskyi kotoisasti. Keijupalvelijattaret olivat juuri lisäämässä polttopuuta.

"Sakuya-neiti, kenelles Te laitatte pekonia? Haisee hyvälle."

"Soisin, että tässä keittiössä ruoka tuoksuu. Tämä on erikoisaamiainen Patchouri-neitiä varten."

"Ai jaa. Minä en oo nähnytkään häntä moneen päivään. Ei kai Patchouli-neiti oo kipeänä? Siis niin kun, kipeämpänä kun tavallisesti?"

"Tiedä häntä. Eiköhän Meiring-neidin olisi aika palata töihinsä."

"Totta kai, totta kai. Siellä vaan on niin kurjan kylmä tänään!"

Meiling väläytti pääsisäkkö Izayoille kärsivän virnistyksen; mukana oli aimo annos ihailijan kiitollisuutta päättyneestä keskustelutuokiosta.

*****

Punaisen kartanon hoidettu pihamaa viheriöi heinäkuun auringossa. Päivän lämpö oli kuivattanut maanpinnan edellispäivän sateen jäljiltä, ja Patchouli Knowledgen jättiläiskihokkipenkki näytti voivan paremmin kuin koskaan. Erään mahtavan tammen varjosta häämötti kaksi huovalla istuvaa hahmoa ja eväskori. Jos katselija olisi uskaltautunut lähemmä, olisi hän pian kuullut pikkuisen tytön terävän ja selkeän äänen.

"...Angbandin kaivamisesta saakka oli Ered Gorgorothin juurella asustanut muita lukinmuotoisia olentoja, ja Ungoliant paritteli niiden kanssa ja nieli ne; ja senkin jälkeen, kun Ungoliant itse oli lähtenyt ja mennyt menojaan maailman unohdettuun etelään, asusti Nan Dungorthebissa sen jälkeläisiä kutomassa iljettäviä verkkojaan. Ungoliantin kohtalosta ei mikään taru kerro. Mutta on sanottu että se kohtasi loppunsa kauan sitten, kun se äärimmäiseen nälkäänsä ahmi viimein itsensä."1

"Sehän sujui hyvin", kehaisi kirjastonoita Knowledge tytärtään. "Huomenna luemme yhdessä 'Taketori monogataria'2 japaniksi. Koa on tehnyt siitä sinua varten furigana-version."

"Hyi miten kamalia nämä haltioitten tarinat on. Se Ungoliant-hämähäkki on melkein yhtä pelottava kun ne Ulkopuolisen maailman ihmiset. Siis ne kun lähti sotimaan sitä varten, että ne voisivat polttaa vielä lisää maaöljyä", kimitti pikku Magnolia Kirisame.

"Onneksi Ungoliantia ei varmasti ole ollut olemassa enää moneen tuhanteen vuoteen. Kun minä olin pikkutyttö, kävin isotädin luona Cornwallissa, ja hän näytti minulle suvun vanhoja pergamenttijäljennöksiä. Knowledget ovat selvittäneet sen asian perusteellisesti", Selitti Patchouli opettavaisena.

"Minäkin tahdon mennä Cornwalliin käymään!"

"Ei meidän kuulu ylittää Hakurein rajaa. Eikä isotätikään sitä paitsi enää asu Cornwallissa..."

"Ihan tyhmää! Kun minä tulen isommaksi, niin minä otan Mari-äidin mukaan, ja sitten me haastamme Yhdi... Yhdistyneen kuningaskunnan... öö... asevoimien kenraalin danmaku-taisteluun. Ja me voitamme, ja sitten noidat ja druidit saa taas paljon tilaa koko Isossa-Britanniassa."

"Vai sellaisia suunnitelmia sinulla on. Kiinnitä enemmän huomiota hyvään kielioppiin myös puhuessasi, kulta, älä vain ääneen lukiessasi. Sanastosi on kyllä kehittynyt hienosti."

Magnolia tajusi äitinsä suhtautumisen ja haki tukea: "Jos siellä on liikaa ihmisiä ja aseita, niin me otamme Remilia-tädinkin mukaan. Sitten tavalliset ihmiset ei ainakaan pärjää!" Hän käännähti uhmakkaana tuijottamaan Patchoulia, ja raju liike sai leveälierisen suippohatun putoamaan tyttösen päästä tämän selän taa nurmikolle.

Patchouli katsoi tytärtään silmiin, ja ilon kyynel kierähti hänen poskelleen. Maailman kaunein lapsi. Tuli niin Marisaan.

Marisan toivomuksestahan tässäkin oltiin. Ihmisnoidan mielestä lapsi tarvitsi säännöllistä ulkoilua, vaikka häntä kasvatettaisiinkin yōkai-velhoksi3.

"Kannattaa varmaan kysyä, mitä Mari-äiti tuosta tuumii." Patchoulia ei erityisesti miellyttänyt ajatus, että Remi kuulisi Magnolialta ehdotuksen lähteä vierailemaan vanhalla kotisaarella.

"Minä haluan heti puhua Marin kanssa. Missä Mari-äiti on?"

Patchouli huokasi syvään ja alkoi kerätä eväsretkitarvikkeita kokoon.

"Mari-äiti on työmatkalla. Kun Marisa lähtee, niin me odotamme."

Patchoulin ajatukset harhautuivat kauas näiltä nurmikentiltä, joita neiti Hong leikkasi hänen ohjeittensa mukaan. Jos ei ensikohtaamista otettu lukuun, niin Patchoulilla ei ollut yhtään pahaa sanaa sanottavana Reimu Hakureista. Siltikin temppelineidon punavalkoinen puku oli vuosien mittaan alkanut pelottaa Patchoulia enemmän kuin nukkemestari Margatroidin katsominen silmiin. Useammin kuin joka toisella kertaa sen punavalkoisen ilmestyminen kartanon portille tiesi Marisan lähtöä pois määräämättömäksi ajaksi.

Sitä Patchouli ei ollut tähän päivään mennessä osannut päättää, kumpi häntä Marisan retkien aikana vaivasi enemmän, pelko vai mustasukkaisuus.

Kyllä kyllä, Marisa oli lapsena käynyt kovemman koulun kuin hän itse ja osasi pitää varansa; ja danmaku-säännöt varjelivat noidan henkeä tehtävissä, joista monesti riippui koko satumaan tulevaisuus. Mutta ei siitä päässyt mihinkään, että Marisa oli vain ihminen. Ihmiset olivat... hauraita. Olematon pikku Koakuma oli kerran aivan vahingossa murtanut Marilta kylkiluun tilanteessa, jolla ei ollut mitään tekemistä danmaku-sääntöjen kanssa.

Jos huoli Marisan ruumiillisesta hyvinvoinnista saattoikin olla heikosti perusteltu, niin toinen murhe ei sitä ollut. Patchouli ei ollut ikinä sortunut sinisilmäisyyteen. Hän tiesi varsin hyvin, etteivät Marisan tavat olleet muuttuneet miksikään, kun noitatyttö oli tullut asumaan hänen kanssaan kartanon itäsiipeen. Kerran hurmuri, aina hurmuri. Tietenkään Mari ei tarkoittanut sitä pahalla, ajatuskin oli mieletön. Se vain oli osa häntä, ja se osa tapasi puhjeta kukkaan noitten poissaolojen aikana. Kun Patchouli ei itse tykönäänkään osannut suhtautua asiaan luontevasti, niin entä sitten pikku Magnolian edessä?

Patchoulin tunnesotkua ei välttämättä helpottanut se, että kotosalla ollessaan Mari oli Magnolialle mitä parhain kasvattaja ja esikuva: rakastava, ymmärtäväinen, luontoonsa nähden uskomattoman eläytymiskykyinen sekä juuri sopivan vaativa ja rohkaiseva. Kieli ja käytöstavat olivat tietysti luku sinänsä, mutta niistä Patchouli ei jaksanut tehdä suurta numeroa. Päivällistä syötiin vain harvoin Remin kanssa yhdessä, ja jos Mari nyt toisinaan röyhtäisi kiittäessään ja pyyhki suunsa paidanhihaan... Ei Magnolia-tyttö mikään tyhmyri ollut. Kyllä hän Patchoulin esimerkistä oppisi tarpeeksi ja pärjäisi varmasti tosipaikan tullen. Magnolian puhuma japani oli alkuvaiheessa ollut niin karkeaa, että Patchoulia oli hirvittänyt, mutta sitten oli sovittu, että tyttö joisi säännöllisesti iltapäiväteetä Remin seurassa neiti Izayoin palvellessa ja etenkin silloin, kun Remillä oli vieraita. Oppivaisena tyttönä Magnolia osasi jo useita japanin tyylilajeja, tosin pinnallisemmin kuin sitä vanhahtavaa kuninkaan englantia, jota Patchouli hänelle puhui.

"Äiti. Pache-mama! Ethän sinä kuuntele yhtään!"

"Anteeksi, kulta. Mitä sanoit?"

"Tiedustelin vain, neiti Knowredge, eikö Teidän sentään kannattaisi nousta tänään", sanoi Magnolia vaihtaen englannista lähes hassunkurisen kohteliaaseen japaniin. "Emäntä on Teistä huolissaan. Olen valmistanut runsaan aamiaisen. Miyōsei, tuohan tarjoilukärry käytävältä!"

*****

Patchouli pomppasi istumaan. Hän räväytti silmänsä auki, mutta ei silti nähnyt kunnolla. Liikaa unihiekkaa. Kaappikello taisi osoittaa neljänneksen yli yhtä jälkeen puolenpäivän. Voi hyvä sietämätön tavaton, miten kylmä huoneessa oli – paitsi untuvapeitteitten alla, ihanassa vuoteessa...

"Kiitos paljon, Sakuya-neiti, mutta ei minun ole yhtään nälkä."

"Niin Te sanoitte eilen illallakin. Rohkenen muistuttaa, että pääsisäköllä on tiettyjä ikäviä velvollisuuksia ylempiään kohtaan, hieman kuten lääkärillä. Sitä paitsi emäntä on määrännyt, että en poistu tästä huoneesta, ennen kuin Te olette syönyt koko aamiaisenne alusta loppuun."

"Olkoon menneeksi, yritetään... Mutta eikö tänne mitenkään voisi saada lisää lämpöä?" Patchoulin äänestä kuulsi aito tuska.

"Kakluuni on vielä aivan lämmin. Juokaa kuumaa teetä, se auttaa."

"Eikö sitä uunia saa kuumaksi?"

"No mutta totta kai." Izayoi heitti terävän silmäyksen apunaan häärivään keijupalvelijattareen. Jäämättä odottamaan käskyjä tämä avasi uuninpellin ja ryhtyi pinoamaan pilkkeitä tulipesään.

Patchouli päästi lohduttoman huokauksen muistaessaan, että Voilen työpöydällä häntä odotti hänen viimevuotinen käsikirjoituksensa, edelleen keskeneräisenä, ynnä sekava kasa sienistä kertovia kirjoja. Niihin oli niin hirveän vaikeaa keskittyä, vaikka saisikin raahauduttua sinne asti.

Marisaa hän ei ollut nähnyt aikoihin – paitsi unissaan, joissa noitatyttö oli julepäivän tienoilta lähtien vieraillut yhä ahkerammin. Patchoulia alkoi itkettää, kun hän tajusi, että Magnolia Kirisamea, maailman kauneinta lasta, ei ollut ikinä ollut olemassakaan. Patchoulin mieli oli vielä unen vallassa, ja hän joutui valvejärjellä vakuuttelemaan itselleen, että vihreän, kesältä tuoksuvan puutarhan todentuntu oli ollut pelkkää harhaa.

"Onko jokin vialla, neiti Knowredge?"

"Ei mitään hätää. Taisin saada hiukan teetä väärään kurkkuun", vastasi Patchouli pyyhkäisten kyynelet pois. "Kuulkaa, Sakuya-neiti, toisitteko pari nenäliinaa varalle? Ja lämpimämpi alusvaatekerta voisi myös olla tarpeen."

Tästä tulee pitkä talvi, mietti Patchouli pekonia ja munaa mutustellen, kun pääsisäkkö oli kumartunut kaivamaan hänen vaatekaappiaan. Liian pitkä. Minun on pakko tehdä asioille jotakin.

"Neiti Knowredge, Tehän näytätte... piristyneeltä", sanoi Sakuya hämmästyneenä palatessaan vuoteen luo.

"Johtuu varmaan teestä. Erinomainen makuyhdistelmä, neiti Izayoi", kehaisi Patchouli vetäisten vuoteensa vieressä riippuvaa kellonnyöriä. Pääsisäkkö huomasi kyllä synkän hymynkareen, joka vihjasi, että kirjastonoidan ajatukset olivat jo aivan muualla.

Koakuma saapui nopeasti kuten aina. Ei aivan niin nopeasti, että sitä olisi pitänyt yliluonnollisena, mutta melkein.

"Koa, käyhän etsimässä minua varten 'Sefer jetsirah'4 ja rabbi Löwin kootut käsikirjoitukset. Haluan, että ne ovat pöydälläni, kun ehdin kirjastoon."

"Käskystä, Patchouli-neiti. Löwin kansion löydän varmasti, mutta miten Sefer jetsirah aakkostetaan?"

"Heprea, ספר יצירה."

"Kiitos." Pikkupiru kumarsi ja oli samassa jo ulkona Patchoulin makuuhuoneesta.

"Kas niin", lausahti Patchouli kääntyen pääsisäkön puoleen, "vaivautuisiko Sakuya-neiti hankkimaan minulle vielä toisen viipaleen tätä erinomaista kahvikakkua? Edessä on pitkä päivä, ja tahdon olla voimissani."


*********


  1Lainaus on käytännön syistä otettu tähän teoksen TOLKIEN 2007 sivulta 96, "Quenta Silmarillionin" 9. luvusta "Noldorin pako". Todellisuudessa Magnolia lukee ääneen englanninkielistä käännöstä, jonka Patchouli on itse laatinut Westronin kielestä, eräästä Länsimannun Punaisen kirjan 1200-luvulla laaditusta jäljennöksestä. Nähtävästi Patchoulilla on ollut käytettävissään myös katkelmia Pengolodh Gondolinilaisen sindarinkielisistä teksteistä, joihin Punainen kirja osittain perustuu. – TOLKIEN, J. R. R. 2007: Silmarillion. Toim. Christopher Tolkien. Suom. Kersti Juva. 13. painos. ISBN 978-951-0-22353-6 (sid.).
  2竹取物語.
  3魔法使い, mahōtsukai.
  4Hepreasta on käytössä lukuisia eri latinisaatioita, jotka joskus myös sekoittuvat keskenään. Muuntelun toinen ääripää on mahdollisesti Sepher yetzira.

Hieda no Mukyuu

  • Elle parle d’amour comme elle parle des vieux livres
  • Miko
  • ***
  • Viestejä: 1 640
  • Tuota... Muistanet merkitä lähteet?
    • Profiili
Vs: Gensōkyōn tarinoita
« Vastaus #10 : Tammikuu 14, 2014, 16:45:00 »
Pienen paholaisen koettelemukset (Patchouli-sarjan osa 2,5)

Hieda no Mukyū, 2. ja 12.11.2013 sekä 12.–14.1.2014


Tämä välinäytös kuuluu samaan jatkumoon kuin julkaistut ensimmäinen ja toinen osa sekä hahmotelman asteella oleva kolmas osa, mutta on saanut alkunsa paljon niitä myöhemmin, muistaakseni vasta vuoden 2013 aikana. Muista poiketen tämä osa ei myöskään perustu mihinkään kuvitukseen vaan on saanut innoituksensa muista osista sekä keskusteluista, joita olen niistä Teerätin kanssa käynyt.



*********


Pitkä käytävä oli ikkunaton. Yksikään kynttilä tai lamppu ei palanut.

Koakuma suunnisti liikemuistinsa varassa, vaikka kaukaa selän takaa toiselta käytävältä siroava heikko valo olisikin riittänyt hänen pimeänäölleen. Hän oli kulkenut tätä reittiä edes ja takaisin päivittäin jo vuosikymmenten ajan. Kainalossaan hän kantoi sisäkön silkkinauhalla yhteen sitomaa kirjanippua, palautuksia kartanon emännältä.

Voilen yliluonnollisen kirjaston jykevä jalopuinen ovi häämötti edessäpäin. Oli hiljaista kuin hautakammiossa.

Oliko?

Pikku paholainen seisahtui kuulostelemaan tuttuun paikkaan. Rakennuksen suora ulkoseinä jäi hänen oikealle puolelleen, ja etuvasemmalla käytävä laajeni muodostaen kaarevan sohvasyvennyksen, joka oli varmaankin aiottu jonkinmoiseksi odotustilaksi. Koakuma ei ollut milloinkaan nähnyt kenenkään istuutuvan ylelliselle sohvalle, jota Sakuya Izayoi ja keijupiiat säännöllisin väliajoin puhdistivat. Itse hän oli joskus puuhiensa lomassa heittäytynyt selälleen nautiskelemaan istuintyynyjen untuvaisesta pehmeydestä.

Sohvan yläpuolella, keskellä syvennyksen seinää, riippui XV vuosisadalla maalattu muotokuva, josta Koakumakaan ei kyennyt tässä valaistuksessa erottamaan juuri muuta kuin kehykset. Patchouli-neiti oli kerran maininnut, että kyseessä oli itsensä Lippin teos, mutta koskaan ei ollut tullut puheeksi, ketä se esitti. Koakuma arvaili, että kyseessä oli joku Remilia-neidin edesmenneistä ihmissukulaisista. Sohvan molemmin puolin seisoivat tummat, korkeat, pyöreiksi sorvatut puujalustat ja niillä hienosta valkoisesta porsliinista valmistetut lohikäärmeenkuvat. Vielä syvennyksen seiniä vasten, käytävän puolelle, oli asetettu kaksi korkeaa lasiovista vitriiniä. Ala-ja keskihyllyt oli tiiviisti täytetty Voilen kirjojen tarpeettomilla kaksoiskappaleilla; ylimmillä hyllyillä oli lisää vanhaa koristekeramiikkaa.

Sohvan alta, tai pikemminkin sen kirjastonpuoleisen päädyn tietämiltä, kantautui Koan herkkiin korviin vaimeaa, epäsäännöllistä pulputtelevaa ääntä. Ensimmäisenä se toi mieleen kuplivan mudan, jota Koakuma oli nähnyt tuliperäisillä seuduilla liikkuessaan.

Koakuma siristi silmiään ja polvistui katsomaan, mitä sohvan alla oikein tapahtui.

Epäilemättä siellä oli jotakin liikkuvaa. Jotakin tummaa, luultavasti kiiltäväpintaista, hitaasti ja kömpelösti nytkähtelevää.

Tässä kartanossa sai tottua kummallisiin asioihin, mutta kituvaa rusakon kokoista rupikonnaa tai ties mitä eläinparkaa ei sentään voinut ohittaa noin vain. Koa astui kolme askelta lähemmäksi ja – silkan huvin vuoksi – raapaisi hameensa takamuksesta liekin vasemman etusormensa päähän kuin tulitikkuun ikään. Näppärä temppu, jonka hän oli jo kauan kauan sitten oppinut eräältä vanhemmalta pikkupirulta ja joka jaksoi naurattaa tovereita kemuissa vuodesta toiseen. Muuan uusi tuttavuus, Suika Ibuki, oli jo kahdesti oikein pyytämällä pyytänyt Koakumaa esittelemään taitoaan ja sitten ratkennut remakkaan nauruun. Koa epäili, että Suika oli ollut päissään.

Valo vahvisti aiemman näköhavainnon: sohvan alta pilkotti jotakin ruskehtavan tummanvihreää, niljaisen kiiltävää. Se, minkämoisesta oliosta oli kysymys, ei vieläkään selvinnyt.

Olio liikahteli hyvin hitaasti, välillä pysähtyen kokonaan. Koakuman teki mieli kumartua silittelemään sitä ja lepertelemään; hänessä ilmestys herätti vähintään yhtä paljon hoivaamisviettiä kuin monessa Eevan ja Aatamin lapsessa jalkaansa ontuva pikkuinen koiranpentu. Vaisto kuitenkin varoitti epämääräisesti. Koa jäi seisomaan niille sijoilleen ja alkoi matalalla äänellä mutista tunnistusloitsua.

Loitsu olisi ollut monen tusinan säkeen mittainen, mutta jo seitsemännen sanan kohdalla se keskeytyi. Sohvan kirjastonpuoleisen etujalan vierestä singahti esiin jotakin nopeasti kuin sammakon kieli. Se jokin kiertyi järkkymättömän tiukasti Koan oikean säären ympärille ja alkoi vetää.

Noh noh, tuumasi pikkupiru, tämmöisiä lonkeroleikkejä minä en aio tänään leikkiä ollenkaan. Hänen oikeasta kämmenestään syöksyi omituisen otuksen tarttumaelimeen luumun kokoinen valopallo, jonka voima olisi saanut vaikka kookkaan suden ryntäämään suin päin tiehensä – uikuttaen mutta silti jokseenkin vahingoittumattomana.

Näpäytyksellä ei ollut lonkeroon niin minkäänlaista vaikutusta. Ote ei edes nytkähtänyt. Tosin Koa tunsi, että häntä kiskottiin hitaasti kasvavalla voimalla sohvaa kohti, mutta se voima oli äskeisestä laukauksesta täysin riippumaton. Vielä Koakuma ei ollut antanut tuumaakaan periksi vaan seisoi paikallaan järkkymättä.

"Kuules nyt, ymmärrätkö puhettani?" hän kysäisi oliolta japaniksi. Hän yritti uudelleen parilla ihmisille tuiki tuntemattomalla kielellä sekä latinaksi ja englanniksi.

Harmi kun ei ole tullut opetelluksi kiinaa, vaikka nykyään eletään tässä maailmankolkassa, tuumi Koa laukaistessaan kelmeää valoa hehkuvan nuolenkärjen, joka olisi polttanut ihmisihon karrelle pahan kerran. Tosin hän jo uumoili joutuneensa vastakkain kielitaidoltaan lähinnä toukkaa vastaavan yōkain kanssa. Lonkero-otus ei välittänyt ammuksesta tipan tippaa.

Sohvan alta singahti esiin toinen lonkero, joka kiertyi Koakuman vasemman ranteen ympärille. Pikkupiru älähti enemmän hämmästyksestä kuin pelosta tai kivusta. Hänen keskittymisensä herpaantui, kirjanippu putosi lämähtäen lattialle, ja sohvasyvennystä valaissut liekki sammui. Silmät yrittivät totutella palanneeseen pimeyteen mutta eivät toistaiseksi nähneet yhtään mitään. Lonkeroista edellinen alkoi hyvin hitaasti kiemurtaa säärtä ylöspäin kuin köynnös. Koakuman sievät punaiset reisisukat lähtivät vastenmielisesti kiertymään.

Ei tule kesää, ajatteli Koa päättäväisenä ja ampui säärtään pitkin kiipeävän lonkeron varteen lyhyen sarjan suuria onttoja valopalloja. Yksikin täysosuma olisi pudottanut hänen vertaisensa vähäisen yōkain selälleen vasten tannerta.

Lonkero taisi värähtää aavistuksen verran, ikään kuin sitä olisi odottamatta nipistetty kynnenkärjin.

Koakuma hengitti syvään ja ampui samaan lonkeroon niin kovan energialatauksen kuin kerralla kykeni. Sohvan verhoilu ja lattiaa peittävä matto taisivat hieman kärvähtää, Sakuya-neiti ei nyt kyllä ilahtuisi. Vitriinit helisivät kevyesti ja ilma räsähteli holtittoman taikavoimien käytön sekoittaessa lähiympäristön sähköjännitteet.

Sohvan alta kuului vähäinen vingahdus. Lonkeroitten ote kiristyi havaittavasti. Osumakohdasta näytti pintalima vähän kuivahtaneen. Kolmas lonkero singahti esiin ja takertui Koan vasempaan nilkkaan. Yllättävä nykäisy suisti hänet polvilleen. Oikea käsi tapasi tukea lohikäärmeveistoksen puujalustasta. Jalusta keikahti rymisten kumoon, mutta korvaamattoman taideteoksen pikkupiru sai pelastettua hurjalla koppauksella.

Koakuma yritti saada hengityksensä tasaantumaan. Hän tajusi, että häneen jo aivan selvästi sattui vähän. Hän tajusi, että ensimmäinen lonkero oli hänen säärensä ympärillä kuin korkkiruuvi ja että sen kärki melkein tapaili hänen polvitaivettaan. Sukkiin oli tainnut tulla pieniä repeämiä.

Koa uumoili vahvasti olevansa kauheassa hädässä. Hetken nieleskeltyään hän laski porsliinilohikäärmeen lattialle vitriinin viereen ja alkoi huutaa apua niin lujaa kuin kurkusta lähti.

Hän tiesi, että kartanon kirjaston jykevä ovi piti ääntä erinomaisesti.

***

Pääsisäkkö Sakuya Izayoita oli jo tuntikausien ajan vaivannut tunne, että kirjastosiiven aika-avaruusjatkumossa oli jotakin vinksallaan. Oli vain ollut niin paljon muuta mietittävää. Aika ja tila temppuilivat helposti, kun niitä venytteli ja vanutteli. Jonkin suorakulmaisen huoneen kulmien summa sai aivan rauhassa olla nelisensataa astetta muutaman tunnin ajan, varsinkin jos talossa ei sattunut olemaan vieraita.

Nyt Izayoi kuitenkin marssi harmistuneena kohti havaitsemaansa häiriötä. Oli selvästi aistittavissa, ettei kyseessä ollut pelkkä vääristymä vaan ties minne johtava pohjaton madonreikä. Mikä vielä pahempaa, se ei ollut Izayoin omien puuhien sivutuote vaan jonkun muun työn tulos. Sisäkkö epäili vahvasti kirjastonoitaa, mutta ulkopuolisten tunkeilijoitten vaaraakaan ei sopinut unohtaa.

Kuullessaan käheitä avunhuutoja Izayoi pinkaisi kevyeen juoksuun. Hän varoi hengästyttämästä itseään tai tekemästä niin äkkinäisiä liikkeitä, että hänen kantamansa öljylampun liekki saattaisi päästä tukahtumaan. Juuri ennen viimeistä kulmaa hän hidasti askelensa takaisin reippaaksi mutta arvokkaaksi kävelyksi.

Nähdessään lonkeroihin sotkeutuneen pikkupirun Izayoi ei osannut päättää, pitäisikö hänen huvittua vai huolestua toden teolla. Tyttöparan toinen jalka oli jo näkymättömissä, toisen tämä oli saanut kiilattua sohvan etureunaa vasten. Lonkerot eivät olleet ryhtyneet repimään Koaa väkisin palasiksi vaan olivat sen sijaan lähteneet etenemään entistäkin innokkaammin. Tarkoituksena oli epäilemättä puristaa tytön mahaa ja ehkä kaulaakin, kunnes tältä menisi taju.

"Ratkaistaanpa tämäkin ongelma", totesi Izayoi ääneensä.

***

Koakuma oli huojentunut koko lailla nähdessään yhden kartanon voimallisimmista olennoista. Sitten hän ei ollut kunnolla kyennyt seuraamaan tapahtumia; epäilemättä pääsisäkkö oli pysäytellyt ja käynnistellyt aikaa mielensä mukaan.

Olo ei kuitenkaan ollut helpottunut vähääkään lisää siinä vaiheessa, kun Sakuya-neiti oli ensi kerran puhutellut häntä suoraan:

"Koakuma-neiti on nyt hyvä ja odottaa kärsivällisesti. Asiat kyllä hoidetaan kuntoon."

Näin puhuessaan Sakuya-neiti oli puhdistellut mustaa verta ja limaa veitsestään. Hänen kätensä olivat olleet niin saastaiset, ettei Koa ollut milloinkaan moista nähnyt, ja pieniä roiskeita oli näkynyt myös palvelijattaren poskilla sekä esiliinassa. Sitten Izayoi oli rientänyt matkoihinsa.

Tuntui kuluvan ainakin kaksi ikuisuutta. Koa tajusi visvaisen poikki hakatun lonkeronpätkän, joka lojui hänen vieressänsä matolla. Ehjiä lonkeroita oli edelleen monta hänen kimpussaan. Hameen saumat repeilivät, kaikki neljää raajaa tuntuivat olevan limaisten köynnösten peitossa, ja hengittäminen kävi hetki hetkeltä mahdottomammaksi. Ainakin sukat olivat jo hajonneet täysin korjauskelvottomiksi...

Koakuma ei ollut aivan varma, ehtikö hän menettää tajuntansa, ennen kuin alkoi tapahtua. Ainakin hän vastusteli ja rimpuili viimeiseen saakka, ampuipa jossakin välissä vielä pari kipunoivaa tulipalloa outoon vainoojaansa. Lopulta hän kuitenkin vajosi sekavaan horteeseen, jossa todellisuus sekoittui uneen ja lukemattomat raksuttavat taskukellot syöksyivät eri nopeuksilla alaspäin halki avaruuden tähtisumujen. Uuden maailmanajan koittaessa kirkkaat sumut alkoivat räjähdellä mustaksi nesteeksi, jonka pisarat sinkoilivat täyttäen tähtienvälistä tyhjyyttä.

***

Kun Koa palasi tolkkuihinsa, tajusi hän ensimmäisenä sirot lastenkengät, jotka pomppivat ylös ja alas. Kenkien sisällä ja niistä vajaat viisi jalkaa ylöspäin sijaitsi kartanon emännän pikkusisko Flandre Scarlet, jota Koakuma ei suinkaan nähnyt joka päivä.

Pikku Flanin kasvot ja vaatteet olivat hirmuisessa sotkussa, eikä pääsisäkkö Izayoikaan ollut selvinnyt ilman uusia roiskeita.

"Se oli kivaa! Saako vielä rutistella?!" hihkui Flandre.

"Nyt riittää, nuoriemäntä. Välipalan ja päiväunien aika. Kohta mennään takaisin alakertaan, ja minä laitan teille jotain oikein hyvää. Sitten vaihdetaan puhdasta ylle."

"Hyvä... nähdä teitä, neiti Izayoi", soperteli Koakuma, ennen kuin tajusi, kuinka heikkona oli.

"Olkaa rauhassa älkääkä puhuko turhaan, tarvitsette lepoa. Asteria-neiti tulee hetken päästä tuomaan teille juotavaa."

Vielä ainakin monen minuutin ajan pääsisäkkö viipyi Koakuman luona valvoen tämän vointia ja samalla puhellen rauhoittavia pikku Flanille, joka ei tahtonut pysyä nahoissaan. Sitten paikalle ehätti keijupalvelijatar Asteria Sickles käsissään tarjotin, jolla seisoivat vesipullo ja juomalasi.

"Jopahan kesti", totesi Izayoi kuivasti.

"Anteeksi, anteeksi! Kun minun ensimmäinen pullo kaatu lattialle!" kimitti Asteria vältellen katsomasta Flandreen.

"Niin niin. Minä saatan nyt nuorenemännän huoneistoonsa, ja neiti Asteria pitää Koakumasta hyvän huolen. Jos Koakuma ei kykene juomaan lasista, niin häntä tulee juottaa pullonsuusta... varovaisesti!"

"Kyllä kyllä neiti Izayoi!"

***

Parisen tuntia oli kulunut siitä, kun Koakuma oli palannut tajuihinsa. Jaloissa oli vieläkin hutera olo, mutta kävellä jo jaksoi, ja aistien terävyys oli palannut lähestulkoon entiselleen. Pikkupirut ovat ihmisiin verrattuna lujaa tekoa. Yhtään luutakaan ei ollut onneksi murtunut.

Itse asiassa lihallinen kuolema ei suinkaan merkitse pikkupirun loppua, mutta oli varsin kyseenalaista, olisiko Koakuma hengittämästä lakattuansa enää milloinkaan kyennyt ottamaan samanlaista siroa ihmisenkaltaista hahmoa. Hän oli hyvin kiintynyt ulkomuotoonsa ja moniin asioihin, jotka se oli hänen elämänsä aikana tehnyt mahdolliseksi. Lukija ehkä ymmärtää tilanteen mittasuhteet, jos sanotaan, että ruumiin menehtyminen olisi merkinnyt Koakumalle jokseenkin samaa kuin vakava selkärankavamma liikuntaa rakastavalle ihmisolennolle. Vielä mutkallisemmaksi olisi saattanut osoittautua eksyminen "madonreiän" kautta jonnekin maailmankaikkeuden toiselle laidalle tai, mikä olisi tässä tapauksessa ollut vielä luultavampaa, kokonaan toiseen kaikkeuteen.

"Kannattaakohan meidän...?" yritti Koakuma.

"Minä aion ottaa tästä asiasta selvän, koska työtehtävieni menestyksellinen hoitaminen vaatii sitä. Tarvitsen teitä todistajana ja mahdollisesti vastaamassa eräisiin tarkentaviin kysymyksiin."

"Ah... Jaa."

Koan ja Izayoin välillä oli aina ollut tietty jännite, koska valtasuhde ei ollut selkeä. Useimmiten Koa väisti Izayoita, ellei tuntenut olevansa miellyttävän vahvoilla, mutta nyt se ei käynyt päinsä. Hän ajatteli tutisevia jalkojaan ja päätti vaieta myöntyen.

Pääsisäkkö tarttui kirjaston oven kolkuttimeen ja jysäytti kolmasti, hivenen raskaammin kuin olisi ollut tarpeen. Hän ja Koakuma astuivat sisään.

"Hrm. Olenko pyytänyt jotakin?" kysyi kirjastonhoitajatar Patchouli Knowledge vilkaisten tulijoita hajamielisen näköisenä.

"Pahoittelen häiriötä, neiti Knowredge. Lienee tapahtunut pieni sekaannus. Koska olen vastuussa tämän kiinteistön hoitamisesta, minun olisi tarpeen päästä selville yksityiskohdista."

"Mistähän ihmeestä mahtaa olla kysymys?" Patchouli nosti vasta nyt kunnolla katseensa pöydällä levällään olevista käsikirjoituksista ja näytti lievästi ärtyneeltä, kun hänen keskittymistänsä häirittiin.

***

Koakuma antoi vaivaantuneena yksityiskohtaisen kuvauksen sattuneesta haaverista, kun pääsisäkkö Izayoi patisti. Muutaman kerran Patchouli Knowledgen silmissä välähti aito kiinnostus, mutta enimmäkseen hän vaikutti hiukan poissaolevalta.

Seurasi pitkä hiljaisuus.

"Olen pahoillani, jos tällä sattumuksella ei ole mitään tekemistä viimeaikaisten maagisten kokeilujenne kanssa, neiti Knowredge. Kenties menin olettamuksissani liian pitkälle." Sakuya Izayoi painoi kohteliaasti päänsä.

"Jaa? Niin, tuota, ette. Oli se minun madonreikäni. Olisin tarvinnut muutaman kappaleen niitä yōkaita, mutta taisin tosiaan sijoittaa sen aukon pari–kolmekymmentä jaardia liian kauas. Niin, niinhän se oli. Ihmettelin vähän aikaa, minne aukko oli joutunut. Sitten huomasin toisen ratkaisun käsillä olevaan ongelmaan ja innostuin niin, että unohdin koko jutun. Ei kai teille aiheutunut kohtuutonta vaivaa? Pitää mainita tästä, kun seuraavan kerran juttelen emännän kanssa. Olette tehnyt hyvää työtä, neiti Izayoi, ja Remilia varmasti tietää minua paremmin, miten teidät kannattaa palkita."

Koakuma kääntyi katsomaan pääsisäkköä Izayoita, joka näytti – vaikkakin erittäin pidätetysti – haukkovan henkeään ja turhaan etsivän sanoja.

"Nyt, jos sallitte, palaisin työni pariin", jatkoi kirjastonoita. "Olen juuri erittäin kiinnostavassa vaiheessa. Kiitos vielä kerran. Voitte poistua, molemmat."

***

Hong Meiling kuuli askelia tunnollisesti vahtimansa portin sisäpuolelta. Jonkun kengänpohjat narskahtelivat suurta puutarhakäytävää peittävässä ohuessa lumessa eri tavalla kuin Sakuyan määrätietoinen astunta ja kuitenkin selvästi raskaammin kuin keijukaispiikojen tossujen hipaisut. Kyseessä ei myöskään ollut kukaan Meilingin omasta vartioväestä.

Meiling kääntyi katsomaan ja näki Koakuman horjuvan kohti porttia.

"Katsos, Koa, mitäs sinä? Lähettikö Patchouli-neiti asioille?" kysyi Meiling hymyillen.

Sitten hän tajusi, että pikkupiru oli aivan tolaltaan ja pelkissä sisävaatteissa.

"Minä... Minä meinasin kuolla tänään!" pihahti Koa. Hän katsoi Meilingiä hetken aikaa silmiin huulet vapisten, kapsahti sitten tämän syliin ja puhkesi hillittömään itkuun.

"Joku tosi vahva yōkai meinasi tappaa minut ihan ku-huoliaaksiii... yhyyyyy... eikä Patchouli-neitiä kiinnostanut y-hyhtäääään! Äääääää!"

"Noh, noh", lohdutteli Meiling puristaen Koakumaa syliinsä ja silitellen tämän tuuheita punaisia hiuksia, "kyllä kaikki järjestyy. Kaikki järjestyy. Patchouli-neidillä on joskus semmoisia päiviä, että hän on vähän muissa maailmoissa. Ei hän sillä pahaa tarkoita."

"U-huuuu-huäääää!"

"Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kaikki järjestyy", rupatteli portinvartija Hong Meiling lempeään sävyyn.

Hän tähysi Koakuman pään ylitse Punaisen paholaisen kartanon jylhinä kohoavien kiviseinien suuntaan ja mietti mielessään, mahtaisiko mikään järjestyä yhtään miksikään. Voilen kirjastosta oli jo monen viikon ajan kantautunut pahaenteisiä huhuja. Huoli ja epätietoisuus varjostivat koko palvelusväen elämää, sillä Patchouli-neiti ei toden totta ollut entisensä.

Hieda no Mukyuu

  • Elle parle d’amour comme elle parle des vieux livres
  • Miko
  • ***
  • Viestejä: 1 640
  • Tuota... Muistanet merkitä lähteet?
    • Profiili
Vs: Gensōkyōn tarinoita
« Vastaus #11 : Marraskuu 02, 2014, 13:51:00 »
Saker och ting

Oikeastaan voisin koota tähän jäljennökset niistä foorumille ja muualle ripottelemistani kaunokirjallisista Tōhō-tekstinpätkistä, jotka eivät ole runoja.

Mukana ei välttämättä ole paljoakaan uutta tämän säikeen lukijoille. Pahoittelen. Teksteihin on tehty jonkin verran toimituksellisia muutoksia, koska ne tässä ovat irrotettuina alkuperäisistä yhteyksistään, mutta varsinaista sisältöä on lisätty hyvin vähän.


***


Tämän viestin sisältö

1. Vanha maailma (elokuvakäsikirjoituskatkelma)
2. Töhö-tytöt ja aarrelaivan metsästys (unipäiväkirjamerkintö)
3. Chen – noin yhdeksän veljeksen tytär (unipäiväkirjamerkintö)
4. Patchouli Knowledgen musiikkiharrastus (tynkäessee)
5. Hieda no Mukyū: fanihahmon synty ja kehitys, I osa
6. Hieda no Mukyū: fanihahmon synty ja kehitys, II osa
7. Hieda no Mukyū: fanihahmon synty ja kehitys, III osa (ruotsinkielinen)


***


1. Vanha maailma

Elokuvakäsikirjoituskatkelma. Julkaistu 24:ntenä elokuuta 2011 säikeessä »Elipä kerran».


Johdanto: Keskusteltuani Skwrlin kanssa Tōhō-musiikkisovituksista kuuntelin taas kerran Mooperin kappaletta »Dear Eastern Blood», siis sovitusta Zunin kappaleesta »Natsukashiki tōhō no chi – Old World», joka on kahdeksannen Tōhō-pelin kolmannen kentän teema. Äkkiä aloin nähdä kappaleen mahdollista musiikkivideota päässäni. Se muistutti suunnilleen Cool & Createn »Locked Girlistä» tehdyn »Another»-videon taistelukohtauksia väritettyinä »Tähtien sodan» avaruustaisteluitten eeppisellä tunnelmalla. (Kaikkihan tietävät »Tämä on ansa!» -kohtauksen, mutta moniko muistaa, miten komeat musiikit ja näyttävät lentomuodostelmien liikkeet siinä on?) Animaatio vääntyi sieluni silmissä vähä vähältä näytelmäelokuvaksi, ja sitten olinkin jo niin syvällä Gensōkyōn seikkailujen maailmassa, että silmät kostuivat. Olen kova eläytymään, varsinkin sopivasti väsyneenä... Elokuvien käsikirjoittamisesta en mitään tiedä, ihan tunnepohjalta väsäsin.

Kuten huomaatte, kohtaus ei perustu »Tōhō Eiyashō – Imperishable Nightiin». Kysymyksessä on katkelma kuvitteellisesta, elokuvaa varten kirjoitetusta tarinasta, joka sijoittuu aikaan joskus kahdeksannen Tōhō-pelin jälkeen. Keine Kamishirasawa on vähän raiteiltaan, ja Reimu on pyydetty pelastamaan Ihmiskylä. Marisa, tarinan päähenkilö, on tullut Reimun avuksi.



Lähikuva Marisan kasvoista, sivulta päin. Palmikko, hatun lierit ja röyhelöt heiluvat hurjassa ilmavirrassa. Taustana lähes musta yötaivas, tähdet hukkuvat danmakun valosaasteeseen. Marisan ilme on keskittynyt, hampaat taitavat purra huulta aivan huomaamatta. Ex-Keinen ammuksia sujahtelee ohi.

Leikkaus. Marisa vilkaisee Reimua, joka lentää vasemmalla, etäisyys parisenkymmentä metriä. Säkenöivät valkeat ammukset sinkoilevat ilmassa. Reimua ei kuvata yhtä läheltä, mutta hän näyttää rauhallisemmalta, melkein itsetietoiselta. Reimun hihoissa ja mekonhelmoissa on selviä palamisjälkiä.

Marisa näkyy nyt kuvassa kokonaan. Vasen käsi puristaa luudan vartta, oikea ojentuu tulittamaan. Vaihtelevan mittaisia sarjoja. Kamera alkaa hitaasti kaartaa taakse yläviistoon. Kuvakulman laajentuessa Keinen ammukset alkavat muodostaa ensin ryhmiä ja sitten kuvioita. Viimein danmakun koko kauneus avautuu katselijalle, vaikkakaan ei aivan pelien tapaan suoraan ylhäältä. Kaukana taistelijoitten alapuolella häämöttävät tummina ja epäselvinä Ihmiskylän takaiset sankat lehtipuumetsät. Kameran pysähtyessä korkealle Keine aloittaa uuden hyökkäyksen. Pyöreät ja soikeat valkeat tulipallot väistyvät, ja niitä seuraa kierteinen muuri punahehkuisia ammuksia.

Keine-hakutaku leijuu seisten luotimyrskyn silmässä, häntä ei kuvata kovin läheltä, mutta käsivarsien liikkeet erottuvat selvästi. Silmät miltei ummessa Keine johtaa ammushelvettiä kuin kapellimestari.

Marisa sivulta. Kamera lähestyy Marisaa kaartaen, kunnes kuvauskulma sulautuu Marisan omaan sekasortoiseen näkymään. Osa ammuksista kiitää nyt suoraan kohti katsojan silmiä ja vilahtaa vain täpärästi sivuitse. Keine erottuu aina välillä hehkuvien valopallojen lomasta. Sinne, sinne Marisa ampuu aina kun pystyy.

Sivukuva läheltä. Hikipisara valuu Marisan ohimolta poskelle. Hän vilkaisee Reimua, hiukan vain. Tarkennus Reimun suuntaan. Reimu huomaa katseen, hymyilee ja nyökkää rohkaisevasti.

Marisakin hymyilee, olo on hetken onnellinen. Ja samassa hymy hyytyy. Hän on joutunut yön pahimpaan ristituleen. Oikea käsi tavoittaa pommia esiliinan taskusta, tämähän on tehty jo tuhannen kertaa, ei Marisa voi olla liian hidas –

Koko taivas välähtää kuin salaman lyödessä, pimenee ja tulee aivan äänetöntä. Ammukset ja muu maailma katoavat. Hetken tauon jälkeen taustalla alkaa hiljaa soida Innocent Keyn »GrilledBirdin» lyhyt a cappella -osuus. Niska retkahtaa rennoksi, hame hulmahtaa, luuta kirpoaa kädestä. Taivastakin mustempaa pimeyttä vasten Marisa putoaa hitaasti kuin unessa.


***


2. Töhö-tytöt ja aarrelaivan metsästys

Osittainen kuvaus Tōhō-aiheisesta unestani. Julkaistu 26:ntena huhtikuuta 2012 säikeessä »Undefined Fantastic Jaarittelu (#12)».


Tällä viikolla näin unen, jossa jokin hämärä laivaseikkailu päättyi Punaisen paholaisen kartanon pihalle. Siellä seisoi vastassa emännän lisäksi pieni joukko keijusisäkköjä ynnä seassa eräs tämän foorumin miespuolinen jäsen (en paljasta, kuka) hovimestarin asussa. Oli paikalla pääsisäkkö Izayoikin, jonka huomio tosin oli kiintynyt lähinnä istutuksiin tai nurmikkoon tai ties mihin.

Tarina oli sekava, eikä siinä muistaakseni taisteltu, mutta se eteni Tōhō-pelien tapaan ikään kuin kenttä kentältä ja pomo pomolta. Remilia oli kai bossina tuossa kohtauksessa, jonka muistan selkeimmin.


***


3. Chen – noin yhdeksän veljeksen tytär

Osittainen kuvaus Tōhō-aiheisesta unestani. Julkaistu ensimmäisenä marraskuuta 2014 säikeessä »Mahō no morin aiheellinen jaarittelu» ja pian poistettu sieltä tilaa viemästä.


Tänään aamupuolella, auringon jo noustua, heräsin ja vaivuin uudelleen uneen.

Unessa tulin johonkin tilavaan olohuoneeseen, jossa Seppo Hovi ja hänen japanilainen kaverinsa yrittivät opettaa minulle tietokoneroolipelien saloja. (Herättyäni ajattelin, että Sepon kaveri oli selvästi muistuttanut Saita puhe- ja esiintymistavaltaan mutta ei kyllä ulkonäöltään.)

Peli muistutti mekaniikaltaan World of Warcraftiä, mutta se oli tehty suhteellisen halvalla ja huumoripainotteiseksi. Kovin monimutkaisia tehtäviä tai juonikuvioita pelissä ei ollut, vaan sen pääsisältönä olivat MUGENin tapaiset muista peleistä lainattujen hahmojen väliset kaksintaistelut – kuitenkin niin, että hahmot kamppailivat kolmiulotteisessa ympäristössä ja grafiikan taso vastasi ainakin WoWin vuoden 2005 tasoa. Lisäksi hahmot pystyivät keskusteluun ja muuhun vuorovaikutukseen.

Vähitellen ympäristö muuttui niin, että pelin tapahtumat kulkivat oikeasti ympärillämme. Me pelaajat olimme silti jokseenkin turvassa, ja hahmot keskittyivät toistensa mäiskimiseen.

Joku oli lainannut peliin Tōhō Projectista Chenin ja Ran Yakumon. Rania pidettiin varsin kovana hahmona, ja hänestä oli tullut suosittu muittenkin kuin Tōhō-fanien keskuudessa. Chen taas oli heikko, joskin erittäin nopea, eivätkä häntä monetkaan käyttäneet pelaajahahmona.

Kaikesta huolimatta kävi niin, että Chen onnistui mättämään Ranin kestopisteet kovin matalalle tasolle. Ran pakeni ulos lähimmästä ovesta ja iski sen lukkoon perässään. Chen yritti avata oven mutta ei onnistunut. Niinpä hän juoksi läpi lähimmästä ikkunasta; näki, että sattui. Toivuttuaan pahimmasta tärskystä hän ryntäsi Ranin perään, ja molemmat katosivat näkyvistä.

Melkein heti Chen palasi pikavauhtia ja avasi lukitun oven ulkopuolelta. Ran oli nähtävästi jättänyt avaimen lukkoon.

Miksikö Chen palasi? No siksi, kun hänenhän oli alkuperäisen, pikavauhtia miettimänsä suunnitelman mukaan pitänyt päästä ikkunan läpi nimenomaan avaamaan ovi eikä suoraan ajamaan Rania takaa.

Tähän mennessä hahmojen tapa liikkua oli jo alkanut muistuttaa enemmän vanhoja Tom ja Jerry -piirroselokuvia kuin World of Warcraftiä. Tomin ja Jerryn taikka Speedy Gonzalesin tunnelmaa vahvisti se, että eestaas singahdellessaan Chen myös rikkoi niin sanotun neljännen seinän selittäen yleisölle suunnilleen: »Tällaista se on, kun aikaisemmin esiintyi toisessa pelissä ja tottui siellä tuon Ranin siivellä olemaan tähti...»

Takaa-ajo jatkui kulman taakse, enkä sen koommin nähnyt sankareitamme.


***


4. Patchouli Knowledgen musiikkiharrastus

Julkaistu 29:ntenä elokuuta 2014 kuvafoorumi Kensokyrön säikeessä »Where Have All the Good Men Gone...» Mielikuviini Patchoulista pianonsoittajana on vahvasti vaikuttanut Goon piirrosmusiikkivideo »妹様がやさぐれてしまったようです», jonka länsimainen fanikunta tuntee nimellä »Sulking Flandre Is Here».


Patchouli Knowledge kuuntelee ainakin vanhaa kelttiläistä kansanmusiikkia sekä klassista musiikkia barokista aina XX vuosisadalle. Tunnetuista säveltäjistä hänen suosikkejaan ovat muitten muassa J. S. Bach, Ludwig van Beethoven, Arnold Schönberg ja György Ligeti.

Patchouli oli lapsena kohtalaisen taitava harrastelijapianonsoittaja, joka esitti kotiväkensä toivomuksesta paljon Frédéric Chopinin etydejä mutta myös esimerkiksi Scott Joplinin musiikkia. Ryhdyttyään kirjastonhoitajaksi hän on soittanut vain harvakseltaan, yleensä Remilia Scarletin pyynnöstä.

»The Entertainer» on osapuilleen Patchoulin ikäinen sävellys.


***


5. Hieda no Mukyū: fanihahmon synty ja kehitys, I osa

Julkaistu säikeessä »Elipä kerran» 16:ntena elokuuta 2011.


Elipä kerran Gensōkyōssa kovin vilkasverinen Miaren lapsi. Kerrotaan, että hänellä oli koko joukko jälkeläisiä, joilla oli kaikilla eri äiti. Maineikkaimpia hänen tyttäristään kutsuttiin lempinimillä Hieda no Mukyū, Hieda no Okū ja Hieda no Kyū (稗田の⑨).

Hieda no Mukyū (jonka oikeaa nimeä ei hienotunteisuussyistä paljasteta tässä) tuli monin tavoin noitaäitiinsä. Hän otti elämäntehtäväkseen Voilen kirjaston täyttämisen Gensōkyōn historiaa käsittelevillä teoksilla.


***


6. Hieda no Mukyū: fanihahmon synty ja kehitys, II osa

Julkaistu säikeessä »Loputtoman jaarittelun yö» 31:ntenä elokuuta ja ensimmäisenä syyskuuta 2014. Kiitokset erityisesti Teerätille ja Janralle.


Hieda no Mukyū ei ole hahmon oikea nimi vaan hyvin monien gensōkyōlaisten käyttämä lempinimi. Hahmon oikea sukunimi on ainakin alun perin Knowledge...

...ja hänen etunimensä on Camellia.

Patchouli suosii ääntämystä /kəˈmiːlɪə/, jolloin nimi sointuu yhteen kummitäti Remilian nimen kanssa. (Oletan, että se lausutaan /ɹeˈmiːlɪə/ tai /ɹɪˈmiːlɪə/.)

Japaninkielinen tuttavapiiri käyttää yleensä arkista lempinimeä Hieda no Mukyū (Mukyū-chan), mutta halutessaan puhua oikein hellittelevästi tai kohteliaasti joku läheinen saattaa myös sanoa Tsubaki-chan tai Nōrejji Tsubaki-san.

Lempinimen Nōrejji Tsubaki voi japanilaisessa tekstiympäristössä kirjoittaa ainakin ノーレッジつばき.


***


7. Hieda no Mukyū: fanihahmon synty ja kehitys, III osa

Julkaistu foorumin Touhou.nu – Sveriges Touhou Community säikeessä »Presentationstråden» 11:ntenä lokakuuta 2014.


Egentligen heter jag Camellia Knowledge, men oftast kallar man mig Hieda no Mukyū, eftersom man, host, tror veta att jag är Akyūs dotter. Min kallelse är att samla och skriva böcker och manuskript om Gensōkyōs historia, geografi, kulturer samt magiska och religiösa traditioner för gudmor Remilias bibliotek, där jag också bor. Som halvyōkai är jag ganska rädd för att färdas ensam i Gensōkyō där alla slags vidunder lurar på resande – och tydligen gillar att slåss även om de inte är hungriga! Lyckligtvis har Meiling och Koa ibland möjligheten att göra mig sällskap.

Hieda no Mukyuu

  • Elle parle d’amour comme elle parle des vieux livres
  • Miko
  • ***
  • Viestejä: 1 640
  • Tuota... Muistanet merkitä lähteet?
    • Profiili
Vs: Gensōkyōn tarinoita
« Vastaus #12 : Joulukuu 19, 2015, 22:53:55 »
Minun Voileni: Yönverhon kirjasto

Foorumin Remmin kanssa tuli tammikuussa 2014 vaihdettua ajatuksia taikakirjasto Voilesta. Halusin valikoida häntä varten ja tulevaisuuden varalle kuvasarjan, joka kertoisi, miten minä näen Punaisen paholaisen kartanon kirjaston. Näin aika lailla vaivaakin. Kiitos, asianomaiset taiteilijat ja Danbooru! Kiitos, Remmi, sinun ansiostasi pikku kokoelmani syntyi! Muutamat ovat sen vajaan kahden vuoden aikana nähneet, ja itsenäisyyspäivän iltana (6.12.2015) julkaisin sen Ysilaudalla kaiken Tōhō-kansan tarkasteltavaksi. Tässä suurin piirtein sama sisältö.

  • Kirjaston arkea, 1. osa. (Taide: Geshopu.)

  • Kirjaston arkea, 2. osa. (Taide: Gekkatsuru Jūniya.)

  • Kylläpäs tänään luistaa! (Taide: Chirosuke.)

  • »Sanoitko jotakin?» (Taide: Nekokun.)

  • Nyt menee myöhään. (Taide: Phenne.)

  • Koa taisi lähteä jo nukkumaan... (Taide: Kuronekokan monpetit -piiri.)

  • Sillä välin toisaalla... (Taide: Sunao Minakata.)

  • Patchouli-neidillä oli rankka päivä. (Tai yö?) (Taide: Vanilla.)

  • Patchoulin unelma. (Taide: Jerry.)

***

Minun omien teosteni kaanonissa Punaisen paholaisen kartanon kirjasto on nimeltään Voile [vwal], tästä päivästä lukien myös suomeksi Yönverho. Pidän siitä. Zun ja fanikunnan enemmistö olkoot mitä mieltä ovat. Saatan muuttaa päätöstäni, jos saan kuulla nimestä riittävästi mielipiteitä ranskaa äidinkielenään tai muuten erinomaisesti puhuvilta fantasian ystäviltä.

Hieda no Mukyuu

  • Elle parle d’amour comme elle parle des vieux livres
  • Miko
  • ***
  • Viestejä: 1 640
  • Tuota... Muistanet merkitä lähteet?
    • Profiili
Vs: Gensōkyōn tarinoita
« Vastaus #13 : Tammikuu 04, 2016, 19:33:31 »
Mukyūn ulkoisesta olemuksesta

Lisää Hieda no Mukyūn (oik. Camellia Knowledge) kuvailua. Teksti on valikoiden, muokaten ja lisäyksiä tehden koottu Kinokon kanssa käymistäni piirustuskeskusteluista. Alkuperäisten tekstien päiväykset: 23.12.2014, 21.3.2015, 3.8.2015, 11.9.2015 ja 7.10.2015. Hahmon on luonut foorumin Mukyū, hahmon ulkoasun on suunnitellut Mukyū Kinokon avustamana, ja hahmoa esittävän kuvituksen on laatinut Kinoko.


Ensimmäisessä virallisessa kuvituksessa Hieda no Mukyū on kaksikolmatta vuotta vanha, joskin saattaa näyttää nuoremmalta. (On hyvä muistaa, että hän on vain puoliksi ihminen ja saattaa hyvinkin elää yli kaksisataavuotiaaksi.) Mukyū on perinyt kasvonpiirteensä ja hiustenvärinsä lähinnä Hieda no Akyūlta, mutta myös Patchouli Knowledgen verenperintö näkyy hiukan.

Mukyūn tukka ei ole aivan yhtä tuuhea kuin Patchoulin, eikä siitä siksi riitä eteen ruseteilla sidottavaksi. Muuten hiustyyli on samantapainen kuin Patchoulilla. Hiusten pisin osuus takana keskellä yltää reilusti vyötärölle, miltei lantion tasalle asti. Kun Camellia oli lapsi, laittoi Patchy-mama hänelle aina kameliankukan hiuksiin. Neljäntoista iässä tytär halusi löytää oman tyylin ja korvasi koristeen vihreällä rusetilla.

Mukyū käyttää arkiasuna samantapaista yöpukua kuin Patchouli, mutta asu on niukemmin koristeltu ja väriltään vihreä (vrt. Akyūn asun vihreä osa). Yöasuun kuuluvia töppösiä Mukyū käyttää vain sisäkenkinä. Ulos lähtiessään hänellä on pitkävartiset mustat nyöritettävät saappaat, malliltaan samantapaiset kuin Alice Margatroidilla. Mukyū on pukeutumisasioissa piirun verran käytännönläheisempi kuin äitinsä. Siksi hänen asunsakin on pelkistetympi – mutta ei välttämättä halvempi. Yöpuku on kantattu silkkiä säästämättä, ja samasta kankaasta on tehty myös hiusrusetti ja jalkineitten rusetit. Miksi suotta pihistellä, kun Remilia-kummitäti on vakuuttanut, että kartanon kirstuissa piisaa kultaa?

Vaikka Mukyū rakastaa kirjoja ja kummitädin kirjastoa, on hän paljon kiinnostuneempi ympäröivästä maailmasta ja sen asukkaista kuin noitaäitinsä. Mukyūn katse ei Patchouliin verrattuna ole lainkaan sisäänpäin kääntynyt. Hän hymyilee usein tavalla, joka saattaisi japanilaisten piirrettyjen ystävälle tuoda mieleen Madoka Kanamen. Hänen ilmeeseensä kuuluvat punastelu ja lähes aina tareme, joka väistyy vain harvoin joittenkin vahvojen tunteitten kuten ankaran kimmastumisen tieltä.

Ryhdikkyys ei kuulu Knowledgen suvun vahvoihin puoliin, ja Mukyū seisookin usein vähän lysyssä, ellei pääse istumaan paperiensa ja kirjojensa pariin.

Hieda no Mukyuu

  • Elle parle d’amour comme elle parle des vieux livres
  • Miko
  • ***
  • Viestejä: 1 640
  • Tuota... Muistanet merkitä lähteet?
    • Profiili
Vs: Gensōkyōn tarinoita
« Vastaus #14 : Elokuu 26, 2016, 05:21:55 »
Emet (Patchouli-sarjan kolmas osa)

Hieda no Mukyū, 6.4. ja 27.7.2014 sekä 7.–8.7.2016.


»Heissan, miten menee? Ei oo vähään aikaan nähty! Arvaa mitä Pache, mun tarttis löytää pari kirjaa nyt tosi nopeesti!»

Patchouli Knowledgen rintaa kouristi. Koko hänen vartalonsa lävitse kävi väristys, kun hän ensi kertaa kuukausimääriin kuuli tutun, matalan, miltei karhean tytönäänen. だぜ:n kohdalla tuntui kuin Patchoulin sydän olisi ollut kirkas jääkimpale, jota sisään rymistellyt ihmisnoita sulatteli nyrkissään niin että vesipisarat tippuivat.

Patchouli veti syvään henkeä ja nousi seisomaan ryhti suorana. Rintakehää kiristi, mutta hän pakotti tuntemuksen ulos tietoisuudestaan.

»Marisa Kirisame, maageista tavallisin! Suvaitset kunnioittaa vierailullasi yōkaitten muistin ja tietämyksen aarrekammiota. Saanen lausua kiitokseni sen johdosta, että vaivauduit käyttämään ovea sisäänkäyntinä. Kenties ensi kerralla kokeilisit koputtamistakin?»

Patchouli valitsi tietoisesti hyvin muodollisen tyylin ja viljeli です:a.

Marisa puhkesi remakkaan nauruun kämmenet vyötäisillä.

»Te ootte hyvä pari, sä ja Remilia-emäntä! Joku vois kuvitella, et te omistatte koko Gensōkyōn, vaikkei siit kauaa oo, ku te asetuitte taloks!»

Ihmisnoita heilautti sivupalmikkoaan keimailevasti ja iski kirjastonhoitajattarelle silmää.

»Täl kertaa must tuntuu, et mä tiän, mist mun kirjat löytyy. Mä voin hakee itte, sullon varmaan kiire. Mut totta kai sun apu aina kelpaa... Jos näät Koaa, ni vinkkaa, et sen olis paras pysyy pois jaloist!»

Patchouli Knowledge alkoi kihistä kiukusta. Hän seisoi pöytänsä takana entistäkin ryhdikkäämpänä, huulet miltei valkoisina, käsivarret suorina, siroja pikku nyrkkejään kiristellen. Rintansa ahdistusta hän ei enää huomannut ollenkaan.

»Sinun kirjasi ovat epäilemättä kaikki sinun kotonasi... vaikkakaan, vailla parempaa tietoa, en osaa kertoa, säilytätkö niitä jonkun muun kirjojen alla tahi takana.»

»Älä viitti, Pache», tokaisi Marisa miltei sovinnollisesti ja kiersi kirjastonhoitajattaren pöydän astuen aivan tämän viereen. »Näytäs, mitä sul siin on... ’Ioannes Wiervs’?! Hei, mäkin oon lukenu ’Pseudomonarchian’, mut täähän on joku julkasematon käsikirjotus. Sun pitää joskus näyttää ja selittää näit mulle. Osaat kumminki eurooppalaisii kiälii paremmin ku mä. Ai että meil vois olla kivaa yhes!»

Äkkiarvaamatta Marisa kurottautui kohti Patchoulin kasvoja ja kosketti hellästi huulillaan kirjastonoidan entisestäänkin kalvennutta oikeaa poskea.

Patchouli tuijotti Marisaa kuin kivettyneenä.

»Voi onin pakarat! Sun silmänalusethan on ihan mustat. Mun pitäs varmaan useemmin tulla tänne juamaan teetä ja viiä sua vähän kävelylle.»

Kun Patchoulin alahuuli alkoi väristä tuskin havaittavasti, oli Marisa jo käännähtänyt toisaalle ja pälpätti:

»Mut nyt mullon kiire, kiire, kiire... Ainekset on kotona tuareina, ja ellen mä löydä äkkii vastauksii pariin kysymykseen ni tulee uus reissu korpimaille kaiken mailman matoi tonkimaan... Mites se taas olikaan, käsikirjaston C-käytävä...?»

Marisa löysi etsimänsä uskomattoman pian. Tällä kertaa hän oli vieläpä niin poikkeuksellisen kiltti, että lähtiessään ihan itse raapusti lainaamiensa kahden niteen otsikot Patchoulia varten paperilapulle. Sitä hän ei touhotukseltaan ehtinyt kirjaston hämärässä huomata, että äänetönnä ja nyt kumarassa seisovan Patchouli Knowledgen molempia poskia pitkin valuivat kyynelvanat.



Kun Voilen vastaanottosalin synkkä tammiovi oli sulkeutunut Marisan jäljessä, tuli Patchouliin eloa. Mielentila vaihtui vimmaiseen tarmoon. Yōkai-noita nykäisi auki yhden kirjoituspöytänsä laatikoista ja nappasi sieltä päällimmäisen nahkakansion, jonka kanteen oli koristeellisin kultakirjaimin vanhahtavalla englannin kielellä painettu otsikko:

       Golemeista.
       Patchouli Knowledgen tutkielmia,
       jotka pohjaavat
       Luomisen kirjaan
       sekä
       Juuda Loewe ben Bezalelin
       kirjoituksiin.


Oikea sivu löytyi ensi avaamalla. Hiljaisesti mutta nopeasti ja selkeästi alkoi Patchouli lukea ääneen loitsua, joka perustui menneitten aikojen viisaitten tietämykseen ja johon hän oli lisännyt paljon myös omastaan. Jos Patchoulin hepreantaito onnahtelikin, niin sitä huolitellummin hän oli opetellut lausumaan edessään olevat voimalliset sanat; hän tarvitsi vielä käsikirjoitusta tuekseen, mutta suuremmalta osin teksti tuli ulkomuistista. Tämä käsikirjoitus oli kuluneen talven töistä ainoa, jonka Patchouli katsoi valmiiksi ja johon hän oli aidosti tyytyväinen.

Kun loitsun valmistava osa päättyi, oli Patchouli kuulevinaan ulkoa, kuinka tyyni Usvajärvi kohahti ja tämänpuoleisesta rannasta lähti vyörymään matala aalto.

Hän avasi kirjoituspöydällään seisovan pienen porsliiniastian. Sen sisällä oli siistiksi pikkuiseksi harkoksi puristeltuna Usvajärven rantamaan savea, jota Patchouli päivittäin kostutteli muutamalla vesipisaralla.

Hän mursi harkosta noin kolmanneksen, työnsi palasen kielensä alle ja antoi sylkensä sekoittua saveen. Kun suu maistui kauttaaltaan savelta ja maan uumenilta, hänen henkensä erkani osittain ruumiista ja lähti tavoittamaan oikeaa paikkaa.

Yönvarjon kirjaston todellisuus kaikkosi Patchoulin aisteista. Hänen ohitseen kiitävä ilma näytti harmaalta ja unenomaiselta; hänen läpäisemänsä seinät ja muurit tuntuivat hyytelönpehmeiltä, vaikkeivät kastelleetkaan. Kohta hän näki edessään ruohikkoisen rantamaan ja sukelsi siihen. Se oli viileää, kosteaa ja rouheaa. Siinä mönki kastematoja, ja sen poikki kantautui pienten eläinten rapistelua. Sen haju, kartanon kellarien synkimmistä loukoista tuttu, täytti nenäontelon ja pian koko tietoisuuden. Patchouli vajosi maahan, sulautui maahan, tuli maaksi. Hän antoi maalle mielen – vaan ei omaa tahtoa.

Samaan aikaan Patchouli myös seisoi entisellä sijallaan, hengen ponnistuksesta huojuen, ja jatkoi loitsimistansa, päättäväisenä, silmät viiruiksi kavenneina. Yhdyttyään maahan ryhtyi hän lukemaan taikansa loppuosaa, seitsemää voimallista säettä. Hänen tähän asti hento äänensä terävöityi, yltyi neljännen rivin kohdalla ankaraksi ja nousi viimein seitsemännen rivin läpitunkevaan huutoon:

»Niin hallitsee Tieto miltei kaikkia olevaisia korkealta valtaistuimeltaan! Totuus! Emet!»

Toivottavasti šem on ehjänä ja paikallaan kiven alla.



Eräässä kirjaston suuren Rotundan takaisessa syrjäisessä sopessa Koakuma värisi kyykkyyn käpertyneenä, kauhun lamaannuttamana. Hän kuuli emäntänsä kaikuvan äänen, ja vaikkei tämä nimiä maininnutkaan, Koakuma aisti vahvana juutalaisten kauhistavan jumalan voiman; sillä sitä Patchouli Knowledge tavoistaan poiketen kutsui avuksi tähän kokeiluunsa.

Koakuma ei tiennyt, mikä Aabrahamin kansan Herran lukuisista nimistä oli kirjoitettuna kiven alla lepäävään šemiin, mutta sen hän tiesi, että succubusten ja muitten vähäisten paholaisten oli syytä varoa sen šemin katsomista ja koskettamista.



Marisa Kirisame oli erinomaisen hyvällä tuulella. Vihellellen mutta reippaasti hän malttoi kävellä Punaisen paholaisen kartanon pääovelle ja edelleen muurin portille asti, ennen kuin aloitti lentomatkansa kohti kotia. Hong Meiling nyökkäsi hänelle ystävällisesti. Portinvartija-yōkai oli jo ehtinyt jollakin tapaa kiintyä tähän omalaatuiseen ihmistyttöön ja oli sitä paitsi tavattoman tyytyväinen, kun Marisan vierailu vaikutti sujuneen kokonaan hankalitta välikohtauksitta.

Marisa heitti katseen yli Usvajärven rantamaitten. Oli mitä kaunein hieman myöhässä koittaneen alkukevään päivä. Vaikka pienet lumipälvet täplittivät vielä niittyä, oli maa alkanut siellä täällä lupaavasti viheriöidä. Ilma oli viileä mutta lähes tuuleton, niin että lempeä iltapäiväauringon paiste lämmitti oikein mukavasti. Kartanon puutarhaa ympäröivä tiilimuuri imi päivänsäteitä ahnaasti tarjotakseen porttivahdille miellyttävän paikan raukeaan nojailuun.

Niin Marisa hypähti hajareisin luudalleen ja nousi kiireettömästi lentoon. Voi kuinka miellyttävästi valo ja lämpö taas hyväilivätkään hänen kasvojaan!

Meiling katseli ilmaan kohoavaa noitaa unelmoiva ilme kasvoillaan. Olikohan sittenkin ollut virhe sitoa itsensä maankamaraan nykyisen pestin myötä? Silloin ennen oli Meilingkin saattanut päivät pääksytysten kisailla sinitaivaalla kaltaistensa kanssa... Toisaalta olihan siinä puolensa, että joku tarjosi katon pään päälle, pukineita, lämpimiä kakluuneja, hyvää murkinaa... Eikä lentotaito näissä puuhissa aivan tyystin päässyt unohtumaan.

Maa alkoi vavista Meilingin jalkojen alla. Yōkai-tyttö säpsähti. Maanjäristyskö tämä oli vai ehkä jokin norsun kokoinen vähä-älyinen hirviö, jonka ihmislihan tuoksu oli houkutellut esiin metsien pimennosta?

Järvenrannan maan alta kohosi jotakin – ei, vaan itse maa kohosi kuin tulivuorenpurkaus tai painovoiman unohtanut sadekautinen mutavyöry – se nousi yhä korkeammaksi ja muistutti pian enemmänkin tuulen hiomaa kalliopylvästä kuin jyrkkää kukkulaa...



Marisa Kirisame näki saman mutta eri kulmasta. Hänelle valkeni nopeammin kuin Meilingille, että tuo valtaisa savesta, hiekasta, kivistä ja mullasta tehty olio tavoitteli ihmismäistä muotoa.

Hyvä tavaton. Sehän on aito golem!

Maahirviö kohosi kymmenien metrien päässä etuoikealla, joten Marisa kaarsi vähän vasempaan ja alkoi kiihdyttää tosissaan. Golem oli kuitenkin ehtinyt saada jo niin paljon muotoa että kykeni parilla askelella ja käsivarttaan ojentamalla katkaisemaan Marisan reitin. Viisi muhkuraista sormeakin olivat jo tunnistettavissa. Halkaisijaltaan nyt jo puolentoista sylen mittainen kämmen yritti vangita Marisan kuin kärpäsen, mutta siihen liike oli sentään liian kömpelö.

Marisa seurasi tilanteen kehittymistä aluksi kiinnostuneena, vaikka samaan aikaan golemin mittasuhteet saivat hänen henkensä salpaantumaan. Ihmisnoita oli ennenkin ottanut yhteen sekä Patchouli Knowledgen että suurikokoisten hirviöitten kanssa eikä uskonut joutuneensa mitenkään ylipääsemättömään tilanteeseen. Tosin golemin musertamaksi joutuminen olisi lopullisempaa kuin danmaku-taistelun häviäminen, mutta eihän gensōkyōlaisen ihmislapsen sopinut luovuttaa vain siksi, että tilanne sattui olemaan hengenvaarallinen.

Seurasi lyhyt kaksinkamppailu, taidokas kuin kokeneitten miekkailijain yhteenotto, vastapuolten käsittämättömästä kokoerosta huolimatta sulava kuin tanssi. Golem iski. Noita väisti. Golem harhautti ja koki siepata. Noita luutineen sujahti odottamattomaan suuntaan. Golem harppasi hänen eteensä. Se hävisi ketteryydessä yllättävän vähän ja onnistui yhä uudelleen heilauttamaan Marisan tielle kämmenensä, käsivartensa tai koko vartalonsa niin, ettei siisti pakoon kaartaminen riittänyt, vaan oli pakko turvautua jyrkkään pystykäännökseen. Silti alkoi näyttää siltä, ettei maahan sidottu jättiläinen enää pitkään voisi estää mestarillista taitolentäjää livahtamasta karkuteille.

Ampumiseen Marisa ei tahtonut tuhlata aikaa eikä voimia, ei ainakaan ennen kuin pääsisi turvallisemmalle etäisyydelle. Hän ei ollut milloinkaan aikaisemmin joutunut vastatusten eurooppalaistyyppisen golemin kanssa eikä ollut laisinkaan varma, voisiko sitä vahvallakaan suoralla hyökkäyksellä räjäyttää hajalle. Mutta nyt, nyt avautui ilmiselvä pakotie, vai oliko tuokin harhautus, ei, juuri tuosta koht–

Golemin kämmen jysähti kuin liikkuva seinä suoraan edestäpäin vasten Marisan luudankärkeä, joka iskeytyi tuhannen pirstaleiksi. Lentonopeus oli raju ja isku huumaava. Ote luudan jäännöksistä herpaantui. Noitatytön mielen täytti raukeus, kivun hukuttava, kun hän selkä edellä syöksyi useitten sylten korkeudesta kohti maata.

Hän oli arvioinut etäisyyden väärin, koska ei ollut tajunnut, että golemin koko oli sen liikkuessa taas muuttunut.

Pache, senkin mokoma. Olitpas vahva. En olisi uskonut, että tämä päättyisi näin. Hyvästi.

Marisa Kirisame jysähti maankamaraa vasten eikä liikkunut enää. Hurja golem ponnisti voimansa, jännitti ylävartalonsa, nosti oikean jalansa koukkuun ja valmistautui liiskaamaan vastustajansa muhennokseksi.

»Älä!!!» kaikui kaukaa Hong Meilingin tuskainen huuto. Porttivahti lensi jo hurjaa kyytiä pelastamaan ihmistyttöä mutta tiesi, ettei voisi mitenkään ehtiä ajoissa.



Mitä ikinä minä oikein olen tekemässä?!

Patchouli Knowledgen mieli kiskaisi itsensä tuskallisesti kokoon. Näin ei saanut tehdä kesken golem-loitsun, ja kipu tulvahti läpi hänen heikon vartensa. Vain kauhu piti hänet jaloillaan. Pelkkä irrottautuminen ei golemia pysäyttäisi saati pelastaisi Marisaa. Oli pakko kestää, oli pakko jaksaa.

"Met! Kuolema!"

Muurien takana Hong Meiling näki golemin äkkiarvaamatta jähmettyvän paikoilleen. Sen karkean yksinkertaiset kasvonpiirteet alkoivat vääristyä, raajat ikään kuin sulaa ja käpertyä kokoon. Miltei yhtä nopeasti kuin hirmu oli maasta esiin purkautunut se surkastui mutkaiseksi pylvääksi, painui kasaan kumpareeksi ja imeytyi viimein kokonaan sinne, mistä oli noussutkin. Patchoulin loitsu oli hienostunut: Usvajärven rantamaat näyttivät taas aivan samalta kuin vain muutamia minuutteja aikaisemmin. Heinätupastakaan ei ollut repeytynyt sijoiltaan.

Vain noitatyttö lojui maassa elottomana, käsivarret levällään. Meiling saapui hänen luokseen ja aloitti varovasti elvytyksen niin maallisin kuin yliluonnollisinkin keinoin.

Ruumiillisen tuskan ja hirmuisen hädän repimä Patchouli oli golemin myötä menettänyt näköyhteytensä taistelukentälle. Hän kääntyi kohti lähintä ikkunaa, varsinaista goottilaista taideteosta, ja viskasi sitä vasten pyhän Elmon tulipallon. Lasit sälähtivät siruiksi ja välipuitteet sinkoilivat hiiltyneinä pirstoina pitkin pihaa. Patchouli lensi avaamastaan aukosta hurjaa vauhtia ulos.



Kun Patchouli ennätti ruumiin luo, Meiling katsoi häneen pahoilla mielin ja syyttäen.

»No olihan Marisa vaan ihminen, ja ihmisiä tulee ja menee. Mutta oliko sinun pakko? Nyt on liian myöhäistä tehdä mitään.»

»Ole vaiti ja pysy valmiina auttamaan. Sinäkin olet taian olento, mutta minä olen taikojen haltija.»

Lähes neljännestunnin ajan noita Patchouli Knowledge käytteli vahvinta taikuuttaan neuvokkaasti, tarkasti ja kylmäverisesti kuin kirurgi.

Hän ei tuntenut kipua. Hän ei tuntenut väsymystä. Hän ei ehtinyt pelätä. Millään muulla kuin Marisan elämällä ei ollut mitään merkitystä.

Sitten hän joutui myöntämään, että todellakaan mitään ei ollut enää tehtävissä.

Marisa makasi hiljaa ja niin kauniina pehmeällä ruohikolla. Ulkoisia vammoja oli yllättävän vähän, mutta Eevan tyttären sisäelimet eivät olleet kestäneet kahta hurjaa tärskyä. Nenästä, suusta ja vasemmasta korvasta valuneet heikot, kirkkaat verinorot olivat alkaneet hyytyä ja tummua.

Meiling oli painanut päänsä.

Patchouli rojahti istualleen ja puhkesi katkeraan itkuun. Tämä oli kaiken loppu. Millään ei ollut enää mitään merkitystä. Hän voisi lopettaa itsensä tähän paikkaan tai elää vaikka tuhat vuotta; yhtä lailla edessä olisi vain kylmää kuolemaa.

Itku aaltoili väliin tukahtuen hervottomaksi nyyhkytykseksi ja väliin taas yltyen lohduttomaksi huudoksi.

Miksi taika ei riitä? Miksen minä voinut olla tarpeeksi? Olisinpa jumala!



Tuska, äärimmäinen uupumus ja lapsenomainen itku saivat Patchoulin vajoamaan miltei horrokseen. Valtoimenaan virtaavat kyynelet sumensivat hänen punoittavat silmänsä. Ja kuitenkin hän alkoi kaiken lävitse erottaa edessänsä seisovan hahmon. Valkoista... ja violettia.

»Kun maata käpälöidään, saattaa maan jumala olla yllättävän lähellä», lausui Suwako Moriya edessään kyyhöttävälle noidalle, »ja hän saattaa olla runsaskätisempi kuin juutalaisten jumala, jonka sanotaan tämänpuoleisessa usein vain kylvävän kuolemaa niille, jotka ovat hänet vihastuttaneet.»

Patchouli Knowledge katsoi Suwakoon kyyneliään pyyhkien mutta ei voinut uskoa.

»Tarkoitatko, että voisit antaa takaisin maan päälle elämän, jonka minä olen hulluuteni hetkellä syössyt tuleen?»

»Ei ole asetettu rajoja lukemattomain jumalain voimille, kun kyse on vain yhdestä vähäisestä ihmishengestä.»

»Sinä et aio tehdä tätä ilmaiseksi.»

»En.»

»Mikä on hintasi?»

»Kuolevainen yōkai, anna minulle uskosi, täytenä ja vilpittömänä, ja nöyrry minun edessäni. Kun sen teet, olet löytävä minulle myös arvoiseni lahjan, eikä minun tarvitse sitä sinulta erikseen pyytää.»

Patchouli haukkoi henkeään. Hänenlaiselleen luonnollisen ja yliluonnollisen rajalla elävälle olennolle tämä ei ollut mikään pikkujuttu, sillä usko saattoi vaikuttaa hänen omiin voimiinsa, elämäänsä ja kuolemaansa vielä enemmän kuin ihmisiin. Silti tuntui aivan mahdottomalta, että hän voisi näin vähällä päästä helvetistä, jonka oli itselleen rakentanut.

»Noita, sinä et usko, että minä pystyn siihen. Jos niin on, mitään ei ole tehtävissä.»

Patchouli kokosi itsensä väkisin. Päästäkseen näin pitkälle maagina hän oli saanut, tosin vähemmän ehdottomasti, uskoa ties kuinka moniin itseänsä mahtavampiin henkiin. Miksi tuntui niin vaikealta ajatella, että sammakkotyttö voisi pelastaa koko hänen maailmansa?

Mitään muutakaan vaihtoehtoa ei olisi. Tämän oli pakko onnistua.

Patchouli Knowledge polvistui Suwako Moriyan eteen.

»Dochakushin no chōten, minä haluan uskoa sinun mahtiisi ja armollisuuteesi täydestä sydämestäni. Pelasta minulle tärkeän ihmisen henki, ja tekojesi muisto on säilyvä iankaikkisesta iankaikkiseen. Et jää kiitollisuuttani vaille.»

»Kuulostat vähän hassulta, kun uskonnollinen ylätyylisi perustuu Raamattuun eikä meikäläiseen perinteeseen.»

»Dochakushin no chōten, voisitko mitenkään keskittyä itse asiaan?»

»Kuolevainen yōkai, sitä vartenhan minä täällä olen.»

Pahoitteleva hymy kasvoillaan Suwako kääntyi ihmisnoidan ruumiin puoleen.

Ennen kuin hän ehti tehdä mitään, synkät pilvet pimensivät auringon. Ankara tuulenpuuska paiskasi Patchoulin kumoon. Parin sylen päässä seisova Meiling otti puolustusasennon. Suwako nojautui vähän eteenpäin ja piti hatustaan kiinni, mutta ei järkähtänyt paikaltaan.

»Yritätkö viedä minun paikkani maan jumaluutena?!» huudahti tuulen mukana Marisan ruumiin eteen lentänyt Kanako Yasaka.

»Mitäpä jos pysyisit vuorillasi ja kukkuloillasi ja hoitaisit säitäsi? Minä olen aina hallinnut paremmin sen, mikä kuuluu maan uumeniin.»

»Mitäpä jos sinä pysyisit piilossa pyhäkössä, niin kuin sovittu on?»

»Älä nyt viitsi. Onhan jo nähty, etteivät sinun ja Sanaen keinot riitä kaikkeen siihen, mitä me tässä uudessa maassa tarvitsemme.»

Kanakon kasvot punehtuivat raivosta.

»Jos haluat käydä Suwan sodan uusiksi, niin minun puolestani voimme aloittaa vaikka heti!»

»Moriya no tetsu no wa!!»



Danmakun keskeytti alkuunsa juuri jalkeille kompuroineen Patchouli Knowledgen äänekäs yskiminen.

»Köhhö-höh... Nyt minä ainakin uskon teihin... öh köh... Uskon vilpittömästi siihen, että teitä hullumpia jumalia saa hakea, jopa Gensōkyōsta! Selvittäkää välinne myöhemmin miten teitä huvittaa, mutta nyt te kuuntelette minua!»

Vaikuttava, pitkä nainen ja tyttömäinen pikku neito antoivat tulipallojensa hiipua ja kääntyivät hämmästyneinä katsomaan yōkai-noitaa, joka puhkui kiukkua ja tarmoa.

»Sopimus on jo tehty, ja minä olen täyttänyt oman osani. Epäilen, etteivät edes teidänlaisenne tavalliset kamit noin vain saavuta ihmisen karannutta henkeä, jos se on päästetty tarpeeksi kauas. Saatte luvan keskittyä itse asiaan, nyt heti, taikka minä nostatan teitä vastaan armeijan ja häädän teidät takaisin sinne, mistä tulittekin!»

Kanako ja Suwako katsoivat toisiinsa nauruaan pidätellen.

»Minä en vähättelis sitä, mitä neiti Knowledge just sanoi;» puuttui puheeseen Meiling hyvin taisteluvalmiin näköisenä, »teillä on jo tarpeeks vihollisia tässä maassa.»

»Hm», sanoi Kanako.

»Hm, hm», sanoi Suwako.

»No?» kysyi Patchouli. »Mitä te vielä odotatte?»

»Noita, mitä tarkoitit sillä, että tuon ’tekojen muisto on säilyvä iankaikkisesta iankaikkiseen’?» kysyi Kanako osoittaen Suwakoa peukalollaan.

»Varo sanojasi, eukko!» kivahti Suwako.

»Dokuritsu futō no kami-sama, tarkoitin, että minä, tallennetun tiedon mestari, kirjoitan Moriyan pyhäköstä ja sen jumalista kirjan, joka ei katoa.»

»Suwako, mitä jos yksinkertaisesti hoidettaisiin tämä homma? Tappelemiseen meillä on vielä monta tuhatta vuotta aikaa.»

»Niin.»



Moriyan jumalat olivat jo aikapäiviä ehtineet kotiinsa kinastelemaan arkisemmista asioista, kun Marisa viimein tuli tajuihinsa kartanon seinien sisäpuolella, erään vierashuoneen ylellisellä vuoteella. Patchouli oli istunut hänen vierellään poistumatta kertaakaan mihinkään. Nyt paikalla olivat myös Remilia Scarlet – enemmän huolissaan Patchoulin kuin Marisan hyvinvoinnista –, Hong Meiling sekä pääsisäkkö Sakuya Izayoi ja pari keijupiikaa.

Marisa avasi silmänsä, alkoi katsella ympärilleen ja tajusi vähitellen palanneensa henkien maailmasta.

»Moriyan nimeen, sinä tosiaankin elät taas!» huudahti Patchouli ja alkoi uudelleen itkeä, tällä kertaa helpotuksesta.

»Patchouli, älä.»

Marisan ääni oli kalsea ja etäinen.

»Sinä et ehkä tiedä kaikkea tapahtunutta», yritti Meiling varovasti. »Sen jälkeen, kun sinulta meni taju –»

»Kylläpä vaan tiiän. Moriya kävi itte hakemas mut... tuolta puolen ja kerto kyllä kaikki.»

Marisa nousi vuoteelta yllättävän vikkelästi ja pyysi vaatteitaan. Pääsisäkkö Izayoi vastusteli muodon vuoksi mutta oli itse asiassa tyytyväinen nähdessään, että mustavalkoisesta noidasta päästäisiin saman tien. Keijupiika Urania toi vaatteet ja auttoi vierasta pukeutumaan.

Kaikki katsoivat Marisaa hiljaisina, mutta hän vältteli muitten katseita, Patchoulin eritoten.

Kun noitatyttö oli lähtövalmis, hän kaivoi aiemmin lainaamansa kirjat laukustaan ja laski ne yöpöydälle.

»Kiitos kaikest emännälle, kiitos sisäköille. Hyvää jatkoo sulle, Meiling. Patchouli... en mä tarttekaan noit kirjoi. Mä jätän ne tohon.»

Hetken hiljaisuus.

»Kiitos ku et tappanu mua... vaikka tapoitki.»

Marisa katsoi maahan, niin että hänen silmänsä jäivät piiloon hatun leveän lierin taa.

»Anna anteeksi», Patchouli vastasi tukahtuneella, hädin tuskin kuuluvalla äänellä.

Marisa seisoi hetken virkkamatta mitään, kääntyi sitten, avasi huoneen oven ja sulki sen jäljessään.

»Palvelusväki, voitte poistua», Remilia sanoi lähinnä toteavaan sävyyn. Meiling, Sakuya ja pikkupiiat kumarsivat ja lähtivät.

»Anna... anteeksi...» nyyhkytti Patchouli välittämättä mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Remilia Scarlet seisoi huoneessa yksin katsellen parasta ystäväänsä, joka tuijotti lattiaan ja itki äänetöntä itkua. Remilian veretöntä sydäntä särki. Olisiko hänen vallassaan auttaa yhtään mitenkään?

Viimeksi, kun oli ollut kova paikka, oli Patchouli ollut hänen ainoa lohduttajansa. Ja sitä edellisellä kerralla. Ja sitä edelliselläkin.


❧❧❧


Spoiler: Taustaa (click to show/hide)