No tässä tää rakkaus on ollut nyt varmaan puolitoista vuotta kun se siitä ihastuksesta muuttui rakkauteen... Se vuoden rakkaus oli täysin sokeaa mun kohdalla... Olin liian liki toista ja minähän siitä sitten kärsin. Nyt tämä puoli vuotta se alkoi muuttumaan se rakkaus siihen että aloin nauttimaan ulkopuolisista asioista enkä vain hänestä, sitten n. puolitoista kuukautta tuli ero... No se sitten rakkaus siinä sai kovan kolauksen, varsinkin sen jälkeen että hänellä oli jo uusi poikaystävä. Meinasin sitten siinä kohtaa heittää naikkosen jorpakkoon... Se tunne, oli kuin kalma kynsillään vei sydämen ja alkoi rikkomaan sitä pala palalta. Noh Äijän (Karjalan murretta, tarkoittaa isän isää) kuolema samoihin aikoihin sai sentään murheet muualle ja sovittamaan tunteeni häntä kohtaan ja pysyä ystävinä, sillä mulla on niitä harvassa joille voin jutella asioista jotka painaa mieltä. Siinä 3-4 viikkoa meni niin että ajattelin häntä ystävänä, mutta sitten kun sain hetken tietää että heillä ei menekkään niin hyvin kuin luulin ja sain itse purettua olkapäiltä murheita niin mitkäs ne taas sydämen alla tykyttää. Rakkaus, joka on aivan erinlaista kuin ennen, Rakkaus jossa arvostan häntä ja kunnioita ylikaiken mutta silti teen asiat oman pääni mukaan. Toki ajattelen että loukkaantuuko hän ja yritän välttää sitä jos mahdollista mutta jos jokin vaivaa mua ja päätän että teen sille jotain niin teen. Noh, heikkona hetkenä sitten menin taas tunnustaa että rakastan häntä, vaikka hän on suhteessa jonka hän haluaa toimivaksi. Rasittavaa... Varsinkin se kun hän ohittaa aiheen kokonaan... Hänen kanssa kaksistaan olo saa tunteen hehkumaan pintaa kuin mikäkin hiilihappo vasta avatussa limsassa. Se tunne kun ei halua hillitä itseään vaan antautua tunteille, mutta ei voi tehdä sitä koska en halua tuhota jotain mitä toinen haluaa korjata vaikka se onkin aikanaan tuhoon tuomittu, nauttii nykyisestään suhteesta sen verran että siinä on järkeä olla vielä. Ja varsinkaan en halua tuhota sitä jos eroamme uudestaan niin miten sillä kertaa suostun korjaamaan tämän suhteen siihen malliin että voidaan olla ystäviä. Nyt tässä tänä iltana kun juttelin siskolleni, hän kertoi mulle että olemme toisillemme ne oikeat, hän voi olla oikeassa. Itsekkin näin että olemme aina pari, ei välttämättä suhteessa mutta kumminkin aina tuemme toisia ja autamme toista, aivan sama missä olemme, aivan sama mitä teemme aivan sama ketä meidän kanssa on. Silti pidetään yhtä. Sain myös tietää siskolta että exällä on jotain tunteita mua kohtaan vielä, mutta en tosiaan tiedä miten vahvoja... Ja miten kauan ne kestää mua kohtaan... Hän pelkää sitä kun hän haluaa mun kanssa takaisin suhteeseen niin en halua enää hänen kanssa. Minä taas uskon että otan hänet takaisin vaikka tiedän että seuraava kerta lamaannuttaa minut täysin paikoilleni. Jokin kaunis päivä ehkä saan takaisin jotain mitä menetin.
Uskon että rakkaus on ikuista, ihminen ei vain sovi enää raameihin kun rakkaus näyttää hiipuvan, mutta silti se tunne jää sydämeen, eikä lähde sieltä pois. En tiedä vaan miten kauan olen tässä vaiheessa kun rakastan häntä näin paljon, ja en tiedä jos joku naikkonen onnistuu hurmaa minut ja jättää rakkauden taka-alalle. Mutta vaikka niin tapahtuu niin tunteet ei muutu minulla. Sen verran jästipää olen vaikka se näkyy vain harvoin, ja vain tärkeissä asioissa.
Eli odotellen kirkkaampaa huomista, kyllä se joskus tulee, mutta kuka sen ikkunan aukaisee on aivan toinen asia se
